— Mutta onhan siellä kai tehty jotain muuta semmoista, jonka Jumala on kieltänyt, virkkoi Sanna, kuten tanssia ja muuta senlaista.
— Ja sinä Aaro olit ensimäinen, muistutti Vanni ivaten. Söit kun söitkin kielletyn omenan.
— Minä vaikenen.
— Sehän on parasta sinulle, veli kulta, sillä työläs on potkia tutkainta vastaan, jatkoi Vanni ja kasvoissa näkyi lystikäs voiton ilo.
Aaro heittäytyi äänettömäksi, mutta tuokion perästä jatkoi:
— Olihan siellä Kausalassa kumminkin jotakin hyvää. Tässä matoisessa maailmassa kaikkihan on pahalla sekoitettua, mutta kaikkialla kuitenkin pahan seassa vilahtelee hyvääkin. Luulempa että myönnät Vanni kumminkin niin olleen Kausalassakin.
— En voi sanoa… Tyhjänä, kopisevan tyhjänä saavuin kotiin, vakuutti yhä Vanni.
Aaro ei jatkanut, hämmenteli vaan pienellä lusikalla teevesilasiaan, tunnusteli sitä joko on jäähtynyt juotavaksi, ja kun näki, että Vanni ja Sannakin ottivat lasinsa juodakseen, niin otti hänkin, tuntui ihan kuin sääntö pakottaisi juomaan yhtä aikaa. Mutta Sanna kuitenkin laski ensimmäiseksi tyhjän lasinsa pöydälle ja kun näki Aaron olevan niin miettimistuulella ja näki selvään, että hän hakee taas omituista ainettaan keskustelun perusteeksi, niin varsin haihduttaakseen häntä siitä aineestaan, lausui Sanna hyvin asiallisella painolla:
— En ole elämän kuva kenellekään, mutta kummallista on nähdä kun nykyinen nuoriso on joutunut tuon muotikilpailun orjaksi. Ne ovat, sanon minä, täydellisiä orjia… jos missään niin niissä huvipukineissa sen orjuuden selvimmin näkee.
— Sinä puhut nyt kuten ikivanhat ihmiset, tarttui Sannan sanaan Aaro. Tuntuu ihan siltä kuin sen koko lauseen olisit lainannut yhdeksänkymmenen vanhalta mummolta, mutta, minä vastaan siihen nuorten tavalla. Ei ole tästä muotihulluudesta syyttäminen nykyistä nuorisoa. Se on ajan virta, joka on hukuttanut koko maailman. Ja sen mukana täytyy mennä, ei auta tutkainta vastaan potkiminen, kuten äsken sanoit. Ja kun sinäkin laitat samalla tavalla kuin muutkin, niin ei näytä pahalta.