— No aivanko totta et lähde?
— Totta kuin vettä.
— Mutta sinä kadut jälestä, et usko miten mahtavaa siellä tulee olemaan. Tiedätkö että sinne kuuluu tulevan koko Suomen mahtavin laulukuntakin ja avauspuheen pitää mainio puhuja, Konstantin Blom. Ja, ja, se tulee olemaan sen laista, jommoista ei ole täällä ennen kuultu eikä nähty. Kaikki ihmiset ovat ihan puolikylistään menossa, niin sinäkö jäisit pois; miltä se näyttäisi?
— Näytti miltä näytti, niin minä kuitenkin jään, kuului Vannin järkähtämätön sana.
Aaro otti Vannin käden hyvästelläkseen ja näytti olevan kiireessä pois lähdössä, mutta terotti silmänsä Vannin silmiin ja yhä uudisti:
— Mutta sinä kuitenkin lähdet kello neljännestä vaille kuusi. Lähdemme täältä, niin kerkiämme jalkasinkin mennä. Menemme tästä tätä itäistä Puistokatua ensin Vuorikadun nurkkaan ja sitä myöten Satamakadun kulmaan ja sitä myöten perille. Se on sitä myöten valmista, eipä muuta kuin lähdetään.
— No, elä kiusaa. Sannankaan tähden en lähde.
Aaron kasvoissa sälähti leimahtava punastus, heitti Vannin käden, hyvästeli Sannaa ja lähti ulos.
Se Vannin sana: "en Sannankaan tähden" oli Aaron mielestä enempi kuin koko päiväiset muut tulokset. Nyt hän uskoi, että kaikki tuo itsensä kieltäminen Vannilla on vaan "Sannan tähden" ja ehkä raamatun käsitteleminenkin ainakin suurimmaksi osaksi Sannan tähden. Ja se sana soi nyt Aaron mielessä koko illan, että "Sannan tähden", "Sannankaan tähden", "en Sannankaan tähden". Aaron mielestä oli nyt kaikki voitettua kun tiesi, että tämä oli Sannan tähden.
Huomenna tuli Aaro Vannin työhuoneeseen, lopsautti ruskeita rukkasiaan yhteen ja ihastuneena huudahti: