— Pahastippa nuo ihmisetkin puhuvat ja juuri meistä… Koska Sanna tulee viipymään vielä niin kauvan linikassa, niin et saa sinä käydä minun luonani täällä ennenkun Sanna joutuu kotiin, kuului Vannin suusta nureksivat sanat ja pää painui alas, seisoessa silityspöytänsä ääressä ja levitellessä silitettäväksi kasteltua paidan etua.
— Enkö saa käydä… Muutahan toki se lauseen osa niin, että sinä saat käydä joka päivä minun luonani, niin kauvan kun Sanna joutuu kotiin, niin sitten en pahastu, muistutti Aaro leikillisesti.
— Empä muuta. Ei ole mikään helppo asia joutua jokahisen ihmisen silmän väänteeksi… Ja koskeehan se sinuun yhtä paljon kuin minuunkin.
— Minuunko koskisi se jos juoruämmät sanoisivat sitä tai tätä! Hyh.
Kaikissapa sitten juttuun tultaisiin.
— Todellakin, eikö koske sinuun jos meistä ihmiset puhuvat pahaa? muistutti Vanni ja katsoi Aaron silmiin terävästi.
— Ei, ei, tuhannen kertaa ei koske minuun mitään.
Aaron näistä viimeisistä sanoista kajahti järkähtämätön lujuus ja Aaron silmistäkin loisti varmuus. Aaro tällä lujuudellaan tahtoi varsin näyttää, ettei Vanninkaan pitäisi siitä kajota mitään, puhuipa ihmiset mitä tahtoivat, ja sentähden katsoikin Vannin silmiin terävästi nähdäkseen että mitä ne siihen vaikuttaa.
Vanniin vaikutti tämä aivan järisyttävästi. Hän punalta päätään ja arveli sanoa, että muuta en tarvitse tunteakseni sinua, mutta ei kuitenkaan sanonut sitä eikä muutakaan. Kasvot kävivät tuhostuneen näköisiksi ja kirkkaat kyyneleet vierivät kohta kasvoja alas. Muuten käytöksellään tahtoi Vanni osottaa, että hän oli kerrassaan kyllästynyt Aaroon.
Aaro näki tämän, niin heittäytyi ystävälliseksi, tarjosi kätensä
Vannille ja vakuutti:
— Vanni hyvä, leikillänihän sanoin, olethan ennenkin leikkiä sietänyt.