— Minä kysyin todella, niin silloin piti todella vastata, muistutti Vanni eikä kajonnut Aaron tarjottuun käteen, kääntyi selin Aaroon ja teki työtään. Vaan Aaro värjätteli melkeen päiväkauden Vannin huoneessa, alotti aina jotakin puhetta, mutta Vanni ei virkkanut sanaakaan; ei edes katsonutkaan sinne päin, niin se loppui lyhyeen. Työnsä tehtyä Vanni siirtyi kamariinsa ja nykäsi ovensa lukkoon jälkeensä, niin Aaro näki nyt parhaaksi lähteä niine hyvinsä pois. Mutta oven takaa kuitenkin pyysi kaikkea anteeksi ja lausui lämpimästi hyvästijättösanansa.
Aaro ei käynyt Vannin kotona moneen päivään, mutta tuli kumminkin taas yhtä leikillisenä kuin ennenkin ja jatkoi taas todellakin käyntiään Vannin luona huolimatta ihmisten puheista. Mutta Vannia hän ei koskaan saanut hyvälle tuulelle.
Vannista tuntui usein aivan kauhealta kun kuuli miten pahaa hänestä Aaron suhteen puhuttiin. Mutta toiselta puolen oli mielestä sangen hyvä että juuri juoruämmän työn kautta pääsi sisällisemmin tuntemaan Aaroa. Tähän asti hän aina oli uskonut Aaron pitävän häntä vertaisenaan, joten tuohon arvossa pidettyyn viehättävään toivorikkaaseen nuorukaiseen tunsi usein melkein voittamatonta kiintymystä, vaikkapa hänen käsitteensä Jumalasta ja Jumalan hallinnosta maailmassa olivatkin kiistan alaisia. Samanlaisen puhtaan kiintymyksen häneen luuli Vanni Aarossakin syntyneen, jonka pakottamana hän niin usein kiirehti hänen luokseen. Nyt kuitenkin oli Vannin kunnia tämän tähden joutunut juoruämmäin raiskattavaksi, mutta Aaro ei tehnyt mitään sen poistamiseksi eikä näkynyt hänessä vähintäkään säälin tunnetta, ei pitänyt edes vähääkään omaa kunniaansa loukkaavana.
— Hyi, sinä viheliäinen maailma, kuului usein Vannin syvä huokaus.
Milloin vaan Vanni näki nyt Aaron tulevan, lukitsi hän ovensa, ja Aaro sai palata niine hyvineen takasin. Tämä vaikutti Aaron ylpeyteen, että monta kertaa ei Aaro tullut tarjolle.
Aaro oli mennyt Helsinkiin tutkintojen suorittamista varten. Nyt luuli Vanni, että kaupungin muijain kieli heittää laulamasta hänen kohtaansa, mutta niin se ei ollut. Missä vaan joutui ihmisten keskuuteen, niin niitten kasvoista karkasi vapaus ja silmät tarkastelivat häntä inhottavan julkeasti.
Tämä tuntui Vannista ihan tukehduttavalta, ei auttanut edes Sannallekaan sanominen, että hän on viaton, sillä Aaron tiedettiin jollekin ystävälleen vakuuttaneen sen juorun oikeaksi, siten kostaakseen Vannin ylpeyden; ja juoru sai nyt uutta vauhtia. Nuoret ja vanhat puhuivat vaan siitä — siitä eikä mistään muusta. Sannan vanhoilla ystävillä oli nyt asiaa Sannan luokse kertomaan tätä Sannalle.
Vanni ei ollut moneen päivään käynyt Sannan luona, kun linikassa heikontunut Sannakin oli kääntynyt uskomaan sitä ilkeää huhua. Mutta tuskallista oli kuitenkin olla näkemättä Sannaa, ja meni hän nyt linikkaan ja taas hiipien likeni Sannan vuodetta, kun näki sen olevan levottomalla mielellä.
— Ei mikään ole enää mahdotonta, ei mikään… Oi, sinä kirottu maailma!
— Mikä ei ole mahdotonta? kuiskasi Vanni hienosti vapisten ja kierti
Sannan eteen.