— Maailmassa ei ole mikään enää mahdotonta, kuului Sannan surullinen vastaus.
— Maailmassa on nytkin mikä ennenkin mahdotonta, huomautti Vanni ja tarttui Sannan käteen. — Sanna rakas, tekisin mitä ikänä voisin poistaakseni sinusta sen väärän luulon mistä kärsit.
— Väärän? kuului heikko sana Sannan suusta ja silmät vettyivät.
Sannan sanasta ei käynyt selville mistä mielestä se sana oli, niin Vanni nojasi itsensä Sannan rinnoille, antoi muutamia kuumia kyyneliä tippua Sannan käsille ja rinnoille ja kuiskasi:
— Sanna kulta, saanko sinua enää rakastaa vai kiellätkö senkin?
Sannan rinta nytkähti, tarttui syliksi Vanniin ja virkkoi:
— Mitä kysyisit siitä?
Sen kuultuaan Vanni suuteli Sannaa ja äänetönnä valeli häntä kyynelillään. Tunsi povessaan katumusta siitä, ettei hän Sannan luona käynyt joka päivä, koskapa Sannan ystävät olivat Sannan heikkouden takia saaneet vaan lisää kärsimisiä Sannalle.
— Ethän usko enää mitään pahaa. Usko ainoastaan kaikki turhaksi, niin usko voittaa kaikki… Eikös niin, Sanna rakas? kuiskasi Vanni viimein.
Sanna ei siihen vastannut suoraan mitään, puristi vaan Vannia ja virkkoi: