— Käy nyt joka päivä luonani. On vielä kaksi viikkoa siihen kun pääsen tästä. Oi, kuinka pitkät ne ovat!… Oi, Jumala sentään… Neljätoista päivää vielä.
— Mutta kuitenkin, ainoastaan neljätoista päivää jäljellä neljästätoista viikosta, muistutti Vanni. Sehän on lohduttavaa. Ainoastaan seitsemäs osa jäljellä.
— Niin… Mutta kuitenkin vielä seitsemäs, kuului Sannan suusta matala ääni, vaan kasvoissa kuitenkin näkyi nyt levollinen tyytymys.
Vanni näki joka päivä torilla ruokavärkkiä ottamassa käydessään vinoja silmiä, ja mahtisanoja kuului sieltä ja täältäkin. Jopa rantajätkätkin valjastivat suunsa häväistäkseen Vannia.
Vanni näki parhaaksi heittäytyä reippaaksi, tukkia korvansa kaikelle. Mikäpä haukkuvain koirain suut tukkii? Mutta sanomattoman pahalta se kuitenkin tuntui, ja joka kerran kun tuli sieltä kotiin, piti itkeä yksinään ennenkun voi tehdä mitään.
Kuitenkin päivä kerrallaan kului niin Vannilla kuin Sannallakin, kului nekin kaksi viikkoa, jolloin Sanna oli pääsevä irti. Päivää ennen määräänsä oli tohtori päästänyt Sannan, ja Vanni näki nyt työhuoneensa akkunasta kun kainalosauvainsa varassa halki torin tulla haimi kotia kohti. Silmänräpäyksessä viskasi Vanni silitysrautansa rautaiselle jalalleen ja ilosta huutaen juoksi Sannaan syliksi ja kantoi kamariin sohvalle, riisui kuni pienen lapsen ja laitteli puhtaisiin pukineisiin. Hetki tuntui niin somalle, ettei kumpanenkaan senlaista olleet ennen tunteneet. Kesäkuu oli nyt jo puolitiessä ja luonto oli täydessä kukassaan, kauvan eivät Sanna ja Vanni nyt viihtyneet huoneessa, vaan lähtivät kesäiselle kävelylle. Tultuaan kadun yli oksiaan levittävän puiston siimekseen, oli kuin salainen vetäjä vetäisi heitä siihen paikkaan, missä ensi kerran toisensa tapasivat. Nyt ei ollut enää siinä sama istuin, mutta istuin siinä oli, tuonlainen sohvan tapainen kaideniekka, viheriävärinen, niin siihen he istuivat. Sanna ei kyennyt muistelemaan mitään, istui vaan vaalenneena kuni haudasta nostettu. Päivän tuulessa huojuileva lehdikkometsän tuhina monenlaisten lintujen lauluineen sekauneena ajurien ratasten jyrinään kuului niin sanomattoman tutulta, mutta niin tavattoman kummalliselta, että tuntui kuni taikavoima olisi liikkeessä ja lumosi kokonaan ajatusvoiman.
Vanni kun näki, että, Sanna niin makeasti nauttii paljaasta raittiin ulkoilman hengittämisestä, niin ei hänkään tahtonut häiritä puheellaan eikä siihen ollut erityistä haluakaan; paljas oleminen yhdessä puhui äänettömiä sanoja sujuvammin kuin mikään kieli. Sivukulkijain karsaat silmät eivät vaikuttaneet tänä hetkenä Vanniin mitään. Vaan oli mielestä tämä hetki sama kuin ensi kerrankin tässä tavatessa Sannaa, jolloin oli Kurkelan hoitolan kärsimiset kerrassaan voitettu, ja turvallisuus täytti mielen ja voitosta aaltoili uhkea povi.
XVIII.
Aaro oli jo saapunut Helsinkimatkaltaan kotiin ja saanut kuulla, että Sanna on jo poissa linikasta, kävelee omilla jaloillaan. Niin heti kun Sanna ja Vanni tulivat tältä kävelyretkeltään kotiin, nähtiin Aaro uuteen vaaleaan kesäpukuun puettuna iloisin ja viattoman näköisin kasvoin halki torin tulla viuhtovan Sannan ja Vannin kotiin päin. Mutta Vannin kasvot kuohahtivat tulisiksi, löi käsiään yhteen ja vihasta sähisten huudahti:
— Ja eikös tuo vihollisen kekäle ole tuossa! On ihan kuin palkattu.
Eikö tätä hetkeäkään saanut viettää rauhassa.