— Ja mikä? kysyi Sanna säpsähtäen.
— Tuopahan Aaro, sen riettaan orja. Mutta nyt kuitenkin eroat. Nyt eroaa voi piimästä.
Enempää ei Vanni puhunut, vaan kiirehti etuhuoneeseen siksi kunnes Aaro aukasee oven.
Aaro tavallista muitterammasti pistäysi etuhuoneeseen, mutta samassa sälähti kasvot kummallisiksi kun näki edessään Vannin vihasta kuohuvan olennon; koetti tekeytyä sulavaksi ja rupesi kertomaan terveisiä Helsingistä, mutta kesken katkesi sana kun Vanni jyräytti kantapäätä lattiaan ja ärjäsi:
— Elä vedä luitasi tänne nyt, lurjus. Tiedä ja tiedäkin paikalla mistä olet tullut ja mistä on viisi hirttä poikki.
— No, mitä tämä nyt on, vai onko rietas päässyt irti? virkkoi Aaro hölmistyen ja perettyi askeleen takasin.
— Elä kysele kyytiä. Vai tulitko taas mieron kelloon kieltä korjaamaan!… Sinä kurja.
— No, no, Vanni, Vanni. Eihän tyttöihmiset viitsi katumuijain tavalla, reuhata, huomautti Aaro naurusuin.
— En kuule laverruksiasi, kävele jalkoihisi ja heti! tiuskasi Vanni tulta säihkyvin silmin. Mutta näki Aaron vehkeen, että se leikin varjossa rupeaa väsyttämään ja voittamaan, niin Vanni ihan tulen liekin tavalla pyörähti kamariin, räpsäytti oven peräänsä kiinni, että koko rakennus helähti vastaan ja pyöräytti salpaan.
Aaro koetti hypätä Vannin jälessä, joutuakseen oven rakoon, ennenkun ovi kerkiää kiinni, mutta joutui silmänräpäystä liian myöhään ja jäi oven taakse. Aaro ei kuitenkaan ollut hätäpoika, koputti oveen ja kysyi tyynesti kuin ei mitään olisi tapahtunut: