Sikri jäi Mäkelään ja oli iloinen kuin perho. Hän autteli Aunoa kaikissa tehtävissä, ja kun isän uhkauksista ei näkynyt mitään koituvan, kävi Sikri päivä päivältä iloisemmaksi.
Oli heinäkuu puolivälissä, kun tuli Mäkelään suuri joukko talvimatkailijoita ihmettelemään Mäkelän satumaista kuusta. Matkailijain joukossa oli lääninkamreeri rouvineen. Rouva oli entisen Salmenniemen rovastin tytär, joka oli nuoruudessaan kiipeillyt tuon kuusen oksilla, kun isä ja äiti tulivat tänne marja-aikana kyläilemään.
Sikri oli eilen ja tänäpäivänä poiminut mansikoita viedäkseen kirkonkylään kaupaksi. Kun nyt Auno kuuli kamreerinrouvan mainitsevan marjoista, nykäisi hän Sikriä mukaansa lähtemään ulos. He palasivat kohta, Sikri kantaen suurta maljaa kukkurillaan hohtavankypsiä suuria mansikoita ja Aunolla kumpaisessakin kädessään isot maitomukit. Laskiessaan maitomukit pöydälle Auno sanoi:
— Tässä olisi vieraille marjoja ja maitoa, mutta asian mukaisia syöntiastioita meidän talossamme ei ole.
Vieraat naurahtivat ja rupesivat kuin kotonaan tapailemaan astioita. Pian oli kullakin oma astiansa, kamreerilla ja hänen rouvallaan porsliiniset lautaset. Sikri toi vielä kolme kissanpään kokoista mokaretta sokeria. Vieraat kurikoivat sokeriharkot pienemmiksi paloiksi. Kukin sai palan, josta rupesi taskuveitsellään raaputtamaan sekorijauhoa marjamaitoonsa. Kamreerin rouva, jonka katse oli kiintynyt Sikriin, sanoi:
— Kun minä tarvitsisin juuri tuommoisen tyttösen, niin eikö emäntä antaisi tuota tyttöä minulle, jos nimittäin tyttö tahtoisi lähteä?
— Saatte kai sen, kun ette muuta tahtone, sanoi Auno iloisesti.
— Aivanko totta?
— Aivan totta kuin vettä. Se on kaikkein turvattomin orporaukka. Äitipuolensa hengenrajoja myöten rusikoimana kuukausi takaperin löytönämme löysimme tuolta joen rannalta. Oli paennut sinne kuolemaan, kuten kuolinhaavan saanut metsän otus.
Kaikki vieraat keskeyttivät syöntitoimensa ja kääntyivät katsomaan
Sikriin ja Aunoon.