— Ei jouda saduksi. Vielä on akan kiven haava tytön päässä ja kulmassa kuhmu. Silmän ympäriltä juuri näinä päivinä on kadonnut kuolleen veren kiehkura.
— Ja irtikö sitä pidetään sellaista petoa? sanoi kamreeri ja tummat silmät säihkivät tulisina.
— Vähänpä irtikin. Ukon läntsykkä tuli ihan rautakahleitten uhalla hakemaan tyttöä sinne, mutta me emme antaneet.
— Hakemaan tyttöä sinne! huudahti kamreeri. — Olisi sietänyt saada halosta muistoa sen asiamiehen.
— Jos ei olisi lähtiessään venyttänyt askeleitaan tavallista pitemmiksi, niin se olisi saanutkin halosta kiireen voidetta, sanoi Auno.
— No mitäs se sitten sanoo tyttö, Sikrikö se kuului olevan nimesi?
Lähdetkö sinä sinne Merikaupunkiin meidän kotiimme? kysyi rouva.
Sikri katseli hieman arasti Aunoa silmiin, eikä tullut sanaa suusta. Auno kiersi kätensä tytön kaulaan ja sanoi ystävällisesti: — No sano nyt, lähdetkö vai et. Siellä kyllä ei ole Pekkilän akasta pelkoa.
Sikri käänsi päänsä Aunoon päin ja sanoi tuskin kuuluvasti: — Lähden.
— Aikoo tämä lähteä, ilmoitti Auno hymyillen.
— No meiltä ei tule Pekkilän ukko eikä akka hakemaan tyttöä, sanoi kamreeri jäykästi.