Mikko ja Auno istuivat pöydän takana aamukahvia juomassa, ja sinne kutsuttiin Sikrikin. Mutta samassa nähtiin Pekkilän ukon Keskitalosta päin kiirein askelin astua työntelevän. Miehen asia arvattiin ja silloin Mikon korvalliset kävivät punaisiksi.
Pekkiläinen työntyi pirttiin ja silmät sattuivat ensimäiseksi Sikriin. Vieras istui penkille, mutta kun ei vieraalta kysytty sanomia ja kun hän muutenkin kohtasi kylmiä katseita, sanoi hän tiukasti:
— Tännekö se Sikri on pohjaistunut? Minä tulin hakemaan, alahan toimittautua mukaan.
Sen kuultuaan Mikko loi Pekkiläiseen silmäyksen, jonka olisi luullut ainakin sylen verran siirtävän katsottavaa kauemmaksi, ja sanoi:
— Alahan laittaa luitasi nyt pois minun näköpiiristäni ennenkuin kerkiän antaa kiireen voidetta. Sitä on tuossa halossa semmoiselle turvattoman orvon hoitajalle. Tyttö ei lähde sinun matkaasi.
— Sinäkö meinaat anastaa minulta lapsen! Helisevissäpä kävelet, mies! Siihen ei ole pitkä aika, sano minun sanoneen, sanoi Pekkiläinen vihasta sähisten ja suurta päätään nyökyttäen sanainsa mukaan.
Mikko hyppäsi pöydän takana pystyyn kuin lentoon lähtevä ja sanoi: —
Etkö meinaa totella sanaani?
Pekkiläinen tunsi nyt tuhon tulevan, hyppäsi seisoalleen ja lähti kiireen kaupalla ulkonevine suurine jalkoterineen mennä läntsimään ulos poristen: —- Kyllä semmoisia oriita on taltutettu ennenkin, kyllä tänne kohta tulee vieraita, joitten mukaan lähtee tyttö ja helisevissä lähdet niitten mukaan itsekin.
Sen enempää ei Pekkiläinen kerjennyt porista, kun kuuli Mikon raskaat askeleet kintereilleen. Juoksujalassa syöksähti vieras ulos ja räiskäyttämällä löi oven jälkeensä kiinni. Ja kohta nähtiin Pekkiläisen samaa Keskitaloon vievää pellon piennarta, jota oli tullutkin, vihaisen näköisesti astua tempovan, ja pää pyöri puoleen ja toiseen vilkaisemaan, näkyykö Mikkoa tulevaksi. Auno ja Sikri kiirehtivät akkunasta katsomaan. Auno nauraen:
— Pekkiläinen menee kuin saaliin jaolle.