— Kun se isäsi antaa sen sinua repiä?
— Minkä sille isä taitaa, kiittää kun saa pitää silmät päässään.
— Miksi et jo ennen ole lähtenyt oman onnesi nojaan.
— Isä on aina houkutellut, kun se ei saa minkäänlaista apulaista… Nyt en aio enää mennä, menen vaikka koskeen, sanoi tyttö ja samassa alkoi itkeä.
Mikko, joka oli kaiken aikaa korvalliset kuumina kuunnellut ääneti, sanoi nyt jäykästi:
— Ei tarvitse enää mennä koskeen eikä Pekkilään. Lähdet meille, niin ehkäpä tukkasi saavat rauhan.
— En minä saa teillä rauhaa. Ne hakevat sinne ja vievät väkiselläkin… Meninhän minä jo kerran Timolaan, niin isä haki ja vei väkisellä, kun olin alaikäinen, sanoi tyttö itkunsa seasta.
— Katsotaan kannasta rekeä, tuleeko Pekkilän läntsykkä hakemaan sinua meiltä, sanoi Mikko tulisesti silmät säihkyen.
— Ja pitäisi kai lainkin olla meidän puolellamme, kun sinä olet minun äitini sisaren tyttö… Sinä ihmisraukka olet todellinen orpo, sanoi Auno, ja kirkkaat kyyneleet kihahtivat silmien nurkkiin.
Sikri tuli nyt Mäkelään ja Auno pesi ja liotteli veren Sikrin päästä, voiteli haavat puuöljyllä, pani huolellisesti kääreet ja toimitti tytön aittaan nukkumaan, mistä Sikri huomenaamuna tuli pirttiin virkeänä, mutta aroin katsein silmäillen kaikille suunnille.