— No, mistä syystä?… Heitähän nyt itku, ei se asia sillä parane.
Mikä sillä oli olevinaan syynä?
Tyttö nyt pyyhki esiliinaansa kasvojaan ja jäykistäen itseään sanoi:
— Sillä akalla oli meininki mennä kirkkoon, ja siksi se tänä aamuna ajoi minut puolessa öin lehmiä yösyönnistä hakemaan. Mutta lehmät olivat laskeutuneet sinne Saraojan varrelle ja osuneet Romppaalan toisenvuotiselle puiraan sängelle, jossa oli kyynärän pituinen nurmikas- ja ohraheinän sekainen heinä. Siitä en saanut niitä lähtemään, vaikka mitä olisin tehnyt. Kun kellokasta ajoin, niin toiset eivät lähteneet, ja kun toisia palasin ajamaan, niin se sillaikaa palasi joukkoon, joten piti antaa niitten syödä kyllikseen. Kun minä sitten aloin ajaa kellokasta, niin toiset lähtivät jälkeen, ja eihän tuo aurinko kovin korkealla vielä ollut, kun lehmät sain kotiin. Mutta hänen mielestään viivyin kauan, ja siitä hän repi tukkiani, löi tänne takaraivaani ja tuohon kulmaani. Silmääni millä lienee lyönyt. Se olisi tappanut siihen paikkaan, mutta Pikkulan Santra kuuli kirkumiseni ja juoksi hätään ja silloin nakkasi akka kivensä pellolle ja hyppien ja noituen lähti höntyynsä. Uhkasi tappaa minut, jos vielä saa käsiinsä. Se noitui ja hyppi kuin hullu. Minä lähdin juoksemaan metsään, mutta pellon pientarelle päästyäni kaaduin ja kuinka kauan siinä lienen ollut, ennenkuin toinnuin ja lähdin tänne rannalle.
— Se on äitipuoli se! No mitä varten tänne rannalle? kysyi Erkki.
— En aikonut mennä enää kotiin. Toivoin kuolevani tänne.
— Missä se isäsi oli, kun ei tullut apuun?
— Se oli kirkolla. Eilen meni itseään ja akkaansa kirjoittamaan lukukirkkoon.
— Hm. Rippivieras pitänyt aamuhartaushetken.
— Onko se ennenkin ollut niin pahana sinulle, se akka?
— On monestikin, tuossakin on iso aho, josta repi tukat, sanoi tyttö kädellään osoittaen päälakeensa.