Tultiin viimein rantaan ja venhe työnnettiin vesille. Auno se istui soututuhdolle, Mikko periin ja Jertta, Matti ja Erkki keskelle venhettä. Soudeltiin hiljalleen ylös virtaan enemmän kuin kilometrin matka, sitten venhe jätettiin virran valtaan ja ruvettiin katselemaan vaaran rinteen taloja, joitten melkein kaikkien talojen välillä oli vaaralta alas joelle päin laskeva niittynotko. Sinne tänne niityn kaunistukseksi jätetyt tuomipehkot seisoivat vaahtolatvaisina, tehden heinikkoiset notkot valkokirjaisiksi viheriäpohjaisiksi vaipoiksi. Venhe lipui vähäisen virran mukana alasvirtaan. Erkki teroitti silmänsä Mäkelän kuuseen ja sanoi:
— Tuota kuusta ei tänne katsoen kukaan usko puuksi. Se on kuin tummanvihreä vuorenkukkula.
— Ei sitä tunne puuksi tänne katsoen, toisti Mikkokin. Mutta Aunon silmät yht'äkkiä suuntautuivat heinikkoisen lahdekkeen pohjukkaan ja hän sanoi:
— Mutta tuolla on ihminen, tuolla tuon matalan pensaan luona. Se menee piiloon tuon pensaan taakse. Emmekö käy katsomassa, kuka ja mitä varten hän siellä on?
— Käydään vaan, käydään vaan, kuului jokaisen suusta. Auno rupesi soutamaan ja Mikko ohjasi venhettä sinne. Pensaan kohdalle töksähti nyt venheen keula rantaan. Soututuhdolla ollut Auno hyppäsi rannalle ja kiersi pensaan toiselle puolen, missä harmaapukuinen tyttönen suullaan kutjotti maassa ja kaitaiset hartiat nytkähtelivät juuri kuin itkua nyhkien. Auno hieman kammahtuneena nykäisi tyttöä olkapäästä siksi voimakkaasti, että näki kasvot, ja samassa huudahti. — No Jumalan tähden, mitä minun pitää nähdä! Pekkilän Sikrikö, ja verissään kuin kotkan repimä!… Nouse pois ja tule venheeseen.
— Elkää viekö minua minnekään. Minä kuolen tänne, kuului tytön ääni sammalesta.
— No, ei sinua nyt siihen heitetä kuolemaan, se on varma, sanoi Auno tarttuessaan tyttöä olkapäihin ja nosti seisoalleen. Venheessä olijat katsoivat äänettöminä, pitääkö sinne lähteä apuun, mutta huomasivat pian tytön tulevan Aunon taluttamana venheeseen. He näkivät kauhukseen, että takaraivalla vaaleankeltaiset tukat olivat hyytyneenä veritallona, kulmassa oli nyrkinkokoinen mustelmapahka ja toisen silmän ympärillä laaja, melkein musta kuolleen veren kiehkura. Silmä oli muutenkin melkein umpeen turistunut.
Tyttö istui venhepohjaan ja hyrski itkua. Auno se kerkisi ensiksi tiedustamaan:
— Hyvä Jumala nähköön, mikä sinua on tuollalailla repinyt?
— Se äitipuoli, sanoi tyttö tuskin kuuluvasti.