— Eihän se suomalaisen kieli taida olla solmulle vedettävä, mutta aikaan sillä kuitenkin tulla nujuutetaan, sanoi Mikko hieman kylmästi.
— Kyllä silti suomalainen kielellään aikaan tulee, sanoi Ledenberg ystävällisesti.
Mikko ei ollut kuulevinaan Ledenbergin puhetta, vaan aukaisi pöytälaatikkonsa ja sanoi: —
— Taitaa tässä pitää ruveta rahoiksi. Monet vuodet olen tähän kassaan kitkettänyt siinä ajatuksessa, että kerran saisin pitemmän pöydän alle jalkani ojentaa. Tämä torpparähjä on semmoisessa kallion kolossa, että millään mahdilla ei saa tämän viljelyksiä suuremmiksi, ja sitä paitsi talon isännät eivät anna palstatilaksikaan. Nyt ne puitteet sitten pitänee särkeä.
Sen sanottuaan Mikko luki pöytään kolmetoista kuulakkaa satamarkkasta ja sanoi:
— Siinä se on se, mutta entäs tuo ruuna ja se heinälato.
— Ruuna maksoi sata kolmekymmentä ja heinälato seitsemänkymmentäyksi markkaa, yhteensä kaksisataayksi markkaa. Sillä ne saatte, en tahdo penninkään voittoa, sanoi Ledenberg reippaasti. Sen kuultuaan Mikko tempasi laatikostaan kaksi satamarkkasta ja niiden päälle yhden kirkkaan hopeamarkan ja sanoi ylpeästi: — Tässä on sekin.
Ledenberg kokosi hymyillen pöydältä rahoja ja sanoi iloisesti:
— Tässä talossahan on rahaa ihan kuin vuoresta purkaisi.
— Ei ne ole kassat vuorenlaiset, jotka tukkisavotasta kitkutetaan, sanoi Mikko, — ja paljon tarvittaisiin jos mieli päästä edes alkamaan, kun on puussa pohjat, petäjässä liisteet.