— Kun meillä on kerran Mäkelä, hevonen ja lehmä, niin ei meiltä entisen akan sanaan puutu muuta kuin Jumalan armo ja rautakärryjä, sanoi Auno iloisesti.
— Kas, kas, miten Mäkelän emäntä on jo hyvällä tuulella, virkkoi Jertta nauraen. — Kyllä sinä saat koreasti silittää tuon kauppiaan päätä, kun se yhdellä kynän piirroksella muutti matalan mökkitönön emännän ison Mäkelän emännäksi. Mutta se nimismies pahuus, kun se yhdellä vasaran paukauksella muutti minut, talon tytön, miksi lienee muuttanutkaan.
— Hahaa, eihän tämä suuri mutka ole, sanoi Ledenberg. — Huomenna emännän mukana palaatte takaisin Mäkelään, ja silloin ei Mäkelän pirtin kynnys ole kortteliakaan korkeampi kuin tänäkään päivänä.
— Mutta nythän tässä ei pidot parane, jollei vieraat vähene, sanoi konttoristi ja alkoi tapailla palttootaan.
Mutta Mikko nousi seisoalleen ja sanoi: — Eiköhän tässä sentään tultaisi yötä toimeen, aamuhan on aina iltaa viisaampi.
— Ei, ei, keskeytti Ledenberg. — Meidän maatilalla Savelassa on peruna nostamatta ja talvi näkyy kättä antavan. Täytyy joutua huomiseksi hankkimaan Savelaan ainakin kolme tusinaa perunan nostajia. Ja eihän se yö silmiä puhko.
— Alkaahan nyt olla jo aikakin perunain nostoon, myönsi Mikkokin. — Huomenna taitaa olla viimeinen päivä tätä syyskuuta. Sehän niillä on vanhoilla ihmisillä määränä, että Mikon-päivänä pitää olla nauriskin kuopassa, ja Mikon-päivä oli tänä päivänä.
— Niin tosiaankin, huudahti Ledenberg. — Onneksi olkoon! Toivotan teille nyt vaan menestystä!
* * * * *
Vieraat olivat menneet ja sysimustana näkyi ulkoa pilvinen syyskuun yö. Suuria märkiä lumenrentaleita aina silloin tällöin näkyi akkunan edessä viistoon sinne tai tänne putoilevan. Lampun valaiseman akkunan läpi ne vilahtelivat, mutta maahan pudottuaan ne kuitenkin sulivat, joten maa pysyi yhtä mustana kuin yökin. Mikko oli unohtanut vasunsa teon ja äänetönnä katseli akkunasta mustaan yöhön eikä tarkoin seurannut Jertan kertomusta, kun tämä teki Aunolle selkoa huutokaupan kulusta, miten pojat olivat tahallaan tuhranneet kasvonsa likaisiksi, pukeutuneet vanhoihin rikkinäisiin riihiryömiin ja jalkoihinsa panneet vanhoja satavuotisia kenkäresuja, jotka tuskin jalassa pysyivät, vaikka niillä joka mieheen pitkät saappaat, joita ne monta viikkoa olivat lähtöä varten voidelleet ja tervailleet. Huutokauppaväkeä he haukkuivat, etenkin niitä, joitten tuomioilla myytiin, ja se huutokauppa oli pääasiassa pojista mieleen, he kun nyt pääsivät siihen toivottuun tukkilaisten vapauteen. Talonpito oli heistä ollut paljasta orjuutta, palkatonta riekkumista, jossa saa maksaa veroja ja pappien palkkoja, mutta itse jää aivan palkattomaksi.