— Mitä muuta? tikaisi Mikko. — Minulla ei ole pennin pyöreän velkaa Lättenperin pesälle muuta kuin tämän tilan kauppasumman jäännös, kuten jo äsken sanoin.
— Kyllä sitä on, sanoi konttoristi päättävästi. Nyt tämän pesänkirjoituksen aikana minäkin olen vasta huomannut, että täällä pesän kirjojen joukossa on konttokurantti aina emännän isävainaan ajoilta, jota tämän emännän veljet ovat sitten melkein joka vuosi lisänneet. Te olette siitä sitten tämän emännän ja lankomiestenne kanssa antaneet yhteisen velkakirjan ja yhteisesti sitoutuneet maksamaan, kellä varoja löytyy.
— Minäkö antanut semmoisen velkakirjan! Sitä ei ole eikä tule olemaan! sanoi Mikko mieli kuohuksissa.
— Kyllä täällä on kirja, ja ei suinkaan siihen taivaasta ole teidän ja teidän emäntänne nimet pudonneet, sanoi konttoristi ottaen salkusta velkakirjan ja siirtäen sen Mikon eteen. — Tässä on paperi, jossa on teidän ja emäntänne nimet, kuten teidän käsialannekin todistavat.
Mikko katseli kirjaa ja näki omalla käsialallaan kirjoitetun nimensä ja samoin Aunon nimen tämän käsialalla kirjoitetuksi. Hänen silmänsä rupesivat syvenemään ja kasvot kävivät kamalan vaaleiksi. Viimein hän sanoi huokaisten ja ääni väristen: — Nyt ollaan myllyssä.
— Mitä se sitten on? kysyi Auno vapisten ja tuli hänkin katsomaan paperia.
— Eikö emäntäkään tunne tätä paperia? sanoi konttoristi ja katsoi terävästi Aunon silmiin.
— En, Jumalan tähden, minä tunne tätä enkä minä ole tuota nimeäni kirjoittanut, sen sanon, vaikka kaula pölkylle vietäköön.
— Sen minäkin sanon, että minä en ole tuota paperia ennen nähnyt kuin tuossa. Sen sanon, vaikka puukkoja niskaan satakoon.
— Minä puolestani en tiedä tähän asiaan muuta, kuin että nimensä kieltäminen on paha asia, jos se tulee toteen näytetyksi, ja yhtä paha asia on toisellekin, jos joku muu on teidän nimenne kirjoittanut ja sekin tulee toteen näytetyksi. Tunnustan kyllä, että tästä vielä kerran syntyy lujilleotto, sanoi konttoristi vakavasti.