— Kutka tuossa kirjassa on todistajat? huomautti Mikko ja kääntyi katsomaan niitä nimiä.
— Se on juuri pahin, että todistajat ovat kuolleet. Se käypi siten, että ainoastaan käsialojen tuntemisella ja niitten todistamisella tämä asia tullaan ajamaan perille, jos nimittäin ei teillä tulle sovintoa pesänomistajain kanssa, sanoi konttoristi ja lähti siitä pöydän luota kävelemään lattialle. Hän huomasi nyt, että iso kuusi oli poissa, ja alkoi puhua siitä saadakseen mielet siirtymään pois ikävästä asiasta.
Nyt Mikko viskasi kädestään sen paperin pöydälle ja sanoi: — Tuo ei ole muuten mitenkään, kuin että tuon äidin veljet, sen tulen kirotut sielut, ovat tuon paperin meidän kaulavilloiksemme valmistaneet.
— Sitä mahdollisuutta minäkin tässä mielessäni haimentelen, mutta juolahti mieleeni toinenkin mahdollisuus ja päätin teiltä kysyä, kuinka kauan te olette olleet naimisissa.
— Seitsemän vuotta, vähän päälle, sanoi Mikko.
— Tulevana syksynä Topiaksen päivänä täyttyy kahdeksan vuotta, sanoi
Auno varmalla painolla. — Mutta miksi sitä kysytte?
— Tämä velkakirja on lähes seitsemän vuotta vanha. Uumoilin, että jos te olisitte saaneet tästä isänne kodista jotakin periä ja siinä tapauksessa kirjoittaneet tuohon paperiin, mikä mahdollisesti on teiltä unohtunut.
— Sain minä yhden lehmäsiivatan, rukin ja kartat, en tämän taivaallista ole muuta saanut, enkä minä sen pantiksi ole nimeäni kirjoittanut mihinkään paperiin, jotapaitsi minä pienemmätkin asiat muistaisin… Ja kuinka suuri se velka sitten on? kysyi Auno jäykästi.
— Onhan se seitsemäntuhatta sata ja seitsemäntoista markkaa, ja korkojahan siihen karttuu niin, että se loppusumma tulee olemaan lähes kymmenentuhatta, sanoi konttoristi.
— Kymmenentuhatta! huudahti Auno. — Se hirsi kun päälle kaatunee, niin sen alle kyllä jäämme, se on totinen tosi.