Mikko punalsi tuimasti päätään ja ävähtäen sanoi:
— Minä en maksa. En vaikka jäät palakoot tammikuussa, niin minä en maksa.
— Ei tuo toki Jumalakaan salline, että tuommoiseen vahinkoon meidät kiedottaisiin tai oikeammin sanoen kokonaan haudattaisiin, sanoi Auno nureksien ja rupesi toimittamaan aamiaisruokia pöydälle.
Konttoristi nousi lattialle kävelemään, rupesi puhumaan, että hänen on toimittauduttava taipaleelle.
Auno kantoi juuri kukkuripäistä juustokuppia pöydälle ja sanoi: — Ei tässä nyt vielä puhuta lähdöstä ennen syöntiä. »Syödä sitä täytyy syntyneen, maata käydä kasvaneen», on vanha sananlasku. Alkakaahan vieras kiertää tänne pöydän taakse.
Konttoristi ei odottanutkaan toista käskyä, kiersi pöydän taakse ja sanoi ihastuneesti: — Toista täällä maalla on kuin kaupungissa. Ei siellä kanneta herrain eikä narrien eteen tuommoisia juustokuppeja, ja matalampia ne ovat voilautasetkin siellä. Puntarin nokasta otetaan niin voi kuin muukin syöminen.
— Onhan tuota vielä ollut syömistä tähän asti, miten käynee tästä lähtien, jos vietäneen syöminen ja saaminenkin, sanoi Auno matalalla äänellä, nykäisten päähuivinsa otsemmalle, ja istui Mattia vastapäätä pöytään.
— No, ei nyt sentään liene tarvis ruveta kovin huolehtimaan, sanoi konttoristi. — Saattaahan nämä asiat muuttua hyvinkin hyviksi. Paistaahan aurinko synkänkin pilven takaa selvittyään yhtä herttaisesti kuin ennen sitäkin. Eihän sitä nyt vielä osaa pelätä, että syytön tuomitaan.
— No, ei taivaan enkelikään ole syyttömämpi Jumalan edessä, kuin me olemme tuosta asiasta, sanoi Auno alakuloisesti.
Tähän ei kukaan enää jatkanut. Mattikin äänetönnä pyörein silmin katseli kaikkia silmiin. Hän oli nukkunut ja herännyt vasta syömään eikä tiennyt, mistä ikävyyksistä nyt oli puhe.