Kuudestoista luku.
Oli kirkas maaliskuun päivä, kun Kinnusen Leena, liinaan kääritty nyytti selässään, työntyi Mäkelän pirttiin. Auno oli pöydän luona leipomassa ja huudahti iloisesti: — Leena! Vielä sitä Leenaakin näkee! Siitä kai on hetki heijahtanut, kun Leenaa on täällä nähty.
— Ainahan sitä elävän silmät näkee, mutta silmäthän nuo jäävät ulos, kun tuo lumen pinta kimmeltää noin kirkkaalla paisteella. Huoneeseen tultua ei näe mitään. Enhän minä olisi, eikähän minua sanottaisikaan läänin kuppariksi, jos minä joka viikko samoja vakoja kyntäisin, sanoi Leena Aunoa tervehtiessään.
Leena ennätti puhua paljon ennenkuin päällysnuttukaan oli riisuttu. Asiatta hän ei ollut tullut, vaikka sanoikin Aunon ja Mikon tuntuvan läheisiltä sukulaisilta. Mikkoa odottaessa hän kääri hihansa ylemmäksi kyynäspäitään ja meni auttamaan Aunoa leipomisessa.
— Mutta jopa teillä on valkeata taikinaa, ihan kuin nisutaikinaa. Tuommoista se ennen äitivainaannekin leipoi, taitaa se olla kotipellon kasvuista?
— Kotipellon on, sanoi Auno. — Eihän tuota sitten, kun tähän taloon asetuttiin, ole säkkiään tarvinnut vieraan aitan kynnyksen yli tarjota.
— Kyllä se on kaunista tuo taikina, en malta olla maistamatta. Tämmöistä se juuri äitivainaannekin leipoi, ja sillä olikin mistä leipoa, vaikka sen käsi ei ollut koukussa köyhän kulkijankaan talosta lähtiessä. Paksun, oikein savolaispullan antoi aina muun hyvän lisäksi minullekin lähtiessäni, vaikka minä silloin en ollutkaan harvoin käymässä, tuossa Kurkiharjun mökissä kun sikiöjoukon kanssa elää kituroimme. Urpupuuhunhan se lintu lentää, sanotaan, ja tosi se onkin.
Puhe kääntyi Aunon äitiin, hänen hyvään luonteeseensa ja kauniiseen kuolemaansa. Tultiin siihen, että hyvä omatunto on pehmein vuode kuollessakin. Kun ei Auno tätä puheen aihetta enää jatkanut, niin Leena työnsi taikinaa suuhunsa ja sanoi hymyillen: — Uudeltahan se sika lihoo ja talon emäntä taikinalta. Taikinaltakohan sitten tuo Polvelan emäntä lienee lihonut. Siinä on jo ainetta, ei ovista tahdo sopia, ja lattiat notkuvat kun se kävellä mäykyttelee.
— Niin, mutta kyllä sen kelkka sentään kääntyy asian kohdalla. Ei se sentään vetele jalkojaan niinkuin vaivainen kana, kuten tuokin Tuokkilan emäntä. Ensimäiseksi valmistuu heinäruko heinäniitylläkin Polvelan emännältä ja isoimman haravan se valitseekin luo'olle lähtiessään. Tuokkilan emäntä yhkää ja ähkää eikä tahdo yli kynnyksen päästä, vaikka on nuorempi ihminen.
— Tuokkilan emäntä oli jo tyttönä ollessaan kirveellä halkaistavan laiska. Äiti hupsu passasi sitä kuin lapsiakkaa ja kasvatti kuin kukkaa kämmenellä. Ja jos se ei olisi ollut ison Laitilan ainoa tyttö, niin kyllä kosijat olisivat sivu ajaneet, mutta kun se oli rikas, niin tottapa se oli rakaskin ja pääsi kuin pääsikin Tuokkilan pulskalle Santerille emännäksi. Rahan vieressähän sitä kelpaa vaikka minkälainen töntsä, kunhan vain on hamepäällinen.