— Niinhän se on, että rahahan se kaikki voittaa, sanoi Auno ja lähti uunia hoitamaan.
Päivällistä syömään ruvetessa Leena korvallisillaan riippuvia harmaita hapsiaan kaksin käsin hutaisi korviensa taakse ja puheen aluksi sanoi: — Eilen olin päivällisillä Koskelassa kauppias Lättenperillä ja nyt olen täällä.
— Paljon se Leena vielä jaksaa ryötöstää, kun enemmän kuin kolme peninkulmaa vuorokaudessa, vaikka ikä kai se on jo yli seitsemänkymmenen missä asti lieneekään, sanoi Mikko kummastellen.
— Näkyy sitä vielä taival katkeavan, varsinkin kun on asiallista asiaa. Se toisenpuolen keventää jalkoja, ja tien päälläpä minä enimmän ajan olen ollutkin. — Leena kuvasi matkan varrella käydyt majapaikkansa, niiden ihmiset ja kahvinjuontinsa. Polvelassa ei emäntä kauan siekaillut, kun pani pannunsa tulelle. — Kolme ihan pirivaloa kuppia pakotti juomaan. Ihan mahassa hölkki kahvi, kun siitä lähdin, muisteli Leena.
— Eikö Lättenperin herrasväki laittanut terveisiäkään? keskeytti Auno.
— Eipä ne tienneetkään, että minä olen tännepäin aikeessa, minä tein koiranjuonen, sanoin meneväni Seitaharjun kylälle. Sanoin, että Seitalan emäntää olen aikonut tulla näinä päivinä hieromaan ja kuppaamaan. Ne sen hyvästi uskoivat ja päästivät lähtemään, vaikka olisivat muuten vielä pitäneet. Herrakin jäi aivan koskemattomaksi. Minun täytyi päästä tänne vaikka läpi valkean.
— Mikä se sellainen pakottaja oli? kysyi Mikko, ja korvallisissa näkyi outo punoitus.
Leena ryyppäsi haarikasta piimää ja rupesi paksusta pehmeästä pullasta leikkaamaan uutta palasta hiukan miettivän näköisenä. Sitten hän kelkkeästi sanoi: —Tuskinpa minä sitä asiaani tässä ruokapöydässä rupean kertomaan, minä taas tästä talosta en lähdekään, kuten jänis haavalta. Emännän jalkoja kuuluu pitävän hieroa ja kupata. Huomenna on lauantai, minä silloin lämmitän saunan, siinä saadaan kaksi kärpästä yhdellä lyönnillä. Kylvetään pyhäksi ja kupataan samalla. Minä tulevan yön tienoona hieroa nujuutan emännän jalkoja, eipähän siltä päivällä saisikaan niitä haltuunsa, sen tiedän vanhastaan. Meillä on sitten aikaa tarinoida sitäkin jos tätäkin.
— Sanokaahan pois! Eihän se ruokaa suusta vie syödessäkään, jos kuinkakin kamalaa olisi, sanoi Mikko, ja korvalliset yhä enemmän punastuivat.
— No, kun niin tahdotte! Minä satuin siihen Lättenperiin tulemaan juuri kuin henki olisi vetänyt. Se vanha rouva oli niin ystävällinen ja hyvä ihminen, että siitä on minulla samanlainen muisto kuin tämän talon emäntä vainaasta. Vaikka tiesinkin, ettei vanha rouva eikä vanha herrakaan ole enää elossa — monta kertaa tuota sitäkin vanhan herran kohjaketta hieroin, nyt on maan povessa sekin — niin menin talon keittiöön kuin meninkin ja ajattelin, että jos talo näyttää kovin kolkolta, niin tästä vieraasta ei ole pitkällistä ristiä, minä heti pääsen takaisin Helsteenille, varsinaiseen majatalooni, syöp nyytystäni ja nukun omaa untani. Mutta rouva sattui olemaan keittiössä ja minut nähtyään se tuli ystävälliseksi kuin liposen lintu, vei paikalla minut sisälle ja siellä sisällä minua kestittiin kuin piispaa pappilassa ja piti huomispäiväksi lupautua rouvaa hieromaan. Huomennahan minä sitä siellä sen omassa pienessä kamarissa hieroa nytystelin. Paljonkopas ne semmoiset sylivauvat kestävätkään ja paljonkopa he tarvitsevatkaan, missäpä heidän jäntereensä kipeytyvät, tavan vuoksi vain nytystelin, siksi miten parhaiksi tiesin lystiltä tuntuvan. Niin siinä minä kuulin kummia! Minä kuulin sellaisia kummia, että näitten harmaitten hapenieni tunsin päässäni nousevan pystyyn kuin piikkisian harjan. Oli kymmenkahvin aika, kun piika toi meille kahvia ja rouva kysyi siltä: — Onko siellä herran puolella nyt vieraita? — On siellä kauppias Restliini ja kauppias Pölvästi. — Mitä ne siellä toimivat? — Mikä lienee heillä yhteinen kirja-asia, sen ääressä nuo nauravat ja rähisevät, sanoi piika. Kun piika poistui, rupesi rouva minulle avomielisesti kertomaan kuin parhaalle ystävälleen — senkään kielen alla eivät tunnu asiat kauan salassa pysyvän. Rupesi kertomaan, että nyt ne siellä sen Mikko Mäntysen velkakirjaa laittavat liikkeelle. Minkä Mikko Mäntysen, Mäkelänkö Mikon? kysyin minä. — Niin juuri, sanoi rouva makeasti hymyillen. — Mikä velkakirja sillä on, vieläkö sillä on Mäkelän hinta maksamatta? kysyin. — On kai sitä sitäkin ja sitäpaitsi sillä on lankojensa ja vaimonsa kanssa yhteinen, lähes kymmenen tuhannen kirja, jota Mikko ei ole uhannut maksaa. Sillä haetaan kuvernööristä panttausvälipäätös. Siihen hakemukseen täytyy liittää takaus, ja sitä ne herrat nyt siellä valmistavat. Huomenaamuna vaiko jo tänä iltana lähtenee herra läänin kaupunkiin kätten mahtain viemään paperit kuvernöörin päätettäväksi. Ei ole monen päivän takana ennenkuin sillä tuomiolla Mäntylästä pantataan kaikki, mitä hengestä on irti, ja ajetaan koko talosta pois kuin kylän koirat alle ilman aidattoman. Siitä tietävät uhanneensa olla maksamatta velkaansa. — Minua rupesi niin vapisuttamaan, ettei tullut hieronnasta kalua, sormetkin tuntuivat jäykistyvän. Minä viimein sanoin, ettei ole oikein eikä ihmisellistä ajaa ihmiset talostaan tielle tietymättömälle, olipa asiat miten tahansa.