— Sanoitteko? kysyi Auno vapisten.
— Sanoin ihan nenästä nokkaan.
Auno rykäisi kurkustaan karvaan palan ja kysyi, mitä siihen rouva virkkoi.
— Virkkoihan se hävytön, sanoi että tehkööt uudesta talon semmoiset yrittäjät, isässäni ei ole talon tekijää, sille täytyy valmistaa sijaa, se pääsee jo kevätkesästä vankeudestaan. Se sen isä kuudentuhannen kassavaillingista raahattiin neljäksi vuodeksi kuritushuonevankeuteen.
* * * * *
Kuultuaan Leenan kertomuksen loppuun Mikko kysyi katsoen Leenan silmiin: — No puhuuko se Leena nyt aivan totta? Leenan päässä näyttivät hiukset pöyhistyvän ja hän kivahti: — Jokahinen sana on niin totta kuin minä tässä, ja sentähden olen tässä, että teille se hanke ei tulisi niin tietämättä kuin ukkosen salama poutaiselta taivaalta… En minäkään uskoisi, jos olisin muualta kuullut, mutta kuulin sen asianomaisen suusta, ja tunsinhan minä, että rouvalla tämä puhe ei ollut tavallisia muilta kuultuja hierontalörpötyksiä, vaan se oli asiaa. Ja tämän lisäksi päivällispöydässä kuulin, että herra sanoi syötyään lähtevänsä ajamaan läänin kaupunkiin ja huommenna ennen kahtatoista olevansa kuvernöörin virastossa.
Mikko ja Auno näyttivät kivettyvän ja syönti katkesi kokonaan, vaikka Mikko ei sanonut Leenan kertomuksen ruokaa suusta vievän. Mattikin tyrmistyksissään katseli kaikkia silmiin eikä senkään syönnistä näkynyt tulevan tolkkua.
Leenastakin alkoi siitä asiasta puhuminen maistua puulta. Syömästä päästyään hän kävellä löntösteli sivuakkunan luo ja alkoi kertoa, miten ihmeelliseltä hänestä tuntui, kun kuusi nyt oli poissa. Matilta sai hän kuulla, että myrsky kaatoi sen.
Jokohan tuo ennusti jotakin kummempaa, niinpä se minun mielessäni rupeaa kummittelemaan? Kerran tuolla Heinärannan Kukkolassa vei myrsky kuusen, joka oli yli neljäsataa vuotta ollut pitämyspuuna. Yksi suku oli asunut siinä talossa koko ajan. Senkin kuusen vei syksyllä myrsky, mutta tulevana kesänä oli tila vieraalla. Talvella kuoli isäntä ensin ja sitten muutamaa kuukautta myöhemmin kuoli emäntä. Jäi viisi alaikäistä lasta, nuorin viiden päivän vanhaksi. Talo ennen kesää myytiin huutokaupalla. Silloin siitä Kukkosen suku haihtui ja uusi asukas tuli Rissalan pitäjästä. Mutta ei se siinä menestynyt, vaikka oli uopea ja rikas. Ensi juhannuksena kaatoi karhu kaksi lehmää ja rukiinpanoaikana hevosen, kylän hevosella piti ruis panna. Tulevana talvena uudenvuoden yönä paloi navettakartano täysineen, eikä yhtään vuotta ollut, ettei milloin kaksi tai kolme karvajalkaa olisi mennyt ylenkäden, ja mikä pysyi käsissäkin, niin se oli pystykarvainen kuin ukonkoira. Eikä siinä ollut menestystä ihmisilläkään. Yksi ihminen siinä oli aina sairasvuoteella, milloin isäntä, milloin emäntä tai joku muu talon ihminen, ja lapsissa oli joutava itkettäjä. Yöt ne itkivät ja parkuivat kuin päätään leikattavat. Koirakin rupesi kitumaan, vaikka sille ei mitään tapahtunut. Niin uumoilen pahasta päästäni, että jos tästäkin Turusen suku kokonaan joutuu pois, niin ei ylistä onneaan uusi asukas, koska kuusi on tuosta poissa. Kumma on nähdä, joka elää.
Kun Mikko ja Auno olivat yhä puhumattomina, löntösteli Leena suurine kenkineen heidän luokseen istumaan ja sanoi: — Te olette nyt niin kynsille lyödyn näköiset, vai puustako lienette pudonneet.