— Vielä korkeammalta kuin puusta, sanoi Mikko. — Jo menee yli minun ymmärrykseni, miten tuo hanke voi toteutua, että sillä velkakirjalla nyt aivan suorastaan riistetään koko elämisemme, kun velkakirja on väärennetty.
— Väärennettykö velkakirja? huudahti Leena.
— Väärennettypä hyvinkin. Nuo äidin veljet, sen tulen uhrit, ovat antaneet velkakirjan ja kirjoittaneet, kirotut sielut, meidänkin nimemme.
— Kirjoittaneet teidänkin nimenne ja teillä itsellä ei ole osaa eikä arpaa koko asiaan?
— Ei hiuskarvan vertaa.
— Nyt kummia kuuluu! Jos tuon olisin tiennyt, niin olisin kyllä sen akan siihen pitkälleen haukkunut aivan kypsäksi. Sen sydämellinen ilo tästä asiasta minua jo pisteli. Silmille olisin sylkenyt. Ei usko itse rietaskaan, mitä tässä maailmassa tapahtuu.
— Minä en osaa muuta ajatella kuin että Jumala ei anna pahalle niin paljon valtaa, että meille viattomille ihmisille voisi toinen ihminen tehdä niin paljon pahaa, sanoi Auno tyynesti.
— Jumalasta nähden ne kyllä maailmassa saavat tehdä ja tekevätkin vaikka mitä, jollei omatunto ole estämässä, virkkoi Mikko katkerasti.
— Se on totta, sanoi Leena.
— En ymmärrä mitä tekisimme. Jos olisi ostaja, niin myisin ainakin tuon irtaimen ja pistäisin rahat taskuuni. Mutta mistäpä sai ostajia nyt muutamassa päivässä!