Auno kimposi silmänräpäyksessä seisoalleen ja huudahti tuskaisesti: —
Herra Jumala hyvästi siunatkoon! Mikä se nämä lehmät hyvittää.
— Kuuluvat nuo ryövärit ottavan mukaansa. Vaatteet on luvattu meille. Lähde niitä katselemaan, siellähän ison kaapin alalaatikoissa on paljon vaatteita, sanoi Mikko.
— Sekö siitä lopultakin tuli, sanoi Leena tyrmistyneenä.
Kaikki lähtivät kiireesti hynttyyttämään luhtiin, josta Tuomas kantoi sylyksen toisensa perästä sekä pito- että sänkyvaatteita kartanon ulkopuolelle lumihangelle. Ja kun kaikista huoneista ja huoneitten ylisiltä oli kaikki tuotu siihen yhteen kokoon, oli siinä ylemmäksi Tuomaan päätä ylettyvä tunkio. Tuomas sitten viskaalin miehille kehahtikin, että tuossa läjässä on enemmän kuin tuhannen markan edestä tavaraa, mutta sillä on miehinen haltija.
Kylältäkin alkoi tulla ihmisiä kummaa katsomaan. Mutta kun viskaalin miehiltä saatiin kuulla, että on kysymys kymmenentuhannen markan velkatuomiosta, murahtelivat jotkut, että velihän se on velka otettaessa. Eihän siitä velasta pääse mustalainen maksettaissa muuten kuin maksamalla.
Nyt viskaali komensi miehensä hakemaan elukoita. Lammas- ja vasikkakuormat lähtivät etumaisina, sitten talutettiin lehmiä, mutta kun Auno jäi kotiin ja tuntemattomat miehet olivat taluttamassa, niin lehmät rupesivat vastustelemaan, ryöhyilivät tiepuoliin ja vänkeilivät tullakseen takaisin kotiin. Mutta kun miehet pitkillä kaarakoilla ruoskivat ja ärjyivät, niin täytyi oieta tielle, mutta eläimet päästivät yhteisen surumielisen ammomisen, jota kuului kauan. Auno ei voinut tätä katsella, vaan kiirehti navettaan ja kyyristyi sen loukkoon itkemään.
Kun navetassa vallitsi peloittava tyhjyys, ei Auno siellä kauan viipynyt. Hän kuivasi kasvonsa vaaleapohjaiseen esiliinaansa ja tuli ulos näkemään, mitä Mikko ja Tuomas hommaavat, mihin päin sitä aiotaan lähteä. Mutta nyt juuri oli myöskin Virtalan Tahvo-isäntä, Mikon rippikoulutoveri, tullut katsomaan ihmeellistä hävitystä ja puheli paraikaa Mikolle ja Tuomaalle, että hänellä on kattoa Mäkelän väen pään päälle, ei sitä vielä taivaan katettavaksi tarvitse jäädä.
Kohta olikin Virtalan kaksi hevosta kartanolla. Rekiin lastattiin kaikki vaatteet ja viisi suurta vuodepatjaa täysineen, joten kuormista tuli oikein majanmuuttokuormien näköiset. Mutta Mäkelän kaikki huoneet oli nyt sineteillä lukittu ja viimeiset viskaalin matkueen kuormat lähtemässä. Poliisikin oli jo herännyt ja laittoi hevostaan lähtövalmiiksi. Toinen silmä kääreen takana viskaali silmäili pöhöttyneine naamoineen itsetietoisena suuri turkki yllään huoneitten ovilla lopottavia, poltettuun lakkaan painettuja sinettejä. Ja kun ne sinetit nyt mykällä kielellään vakuuttivat vartioivansa taloa, heittäytyi viskaali rekeensä ja nojasi selkänsä reen perää vasten. Rokonarpiset kasvot töllöttivät virallisen jäykkinä hevosta kohti, joka nyt vihaisesti huiskautti häntäänsä, kun poliisi alkoi häkiä taipaleelle.
Kun viskaalikin oli lähtenyt, sijoittuivat Mikko, Matti, Auno ja Tuomas vaatekuormiin ja katselivat vielä kerran maaliskuun ilta-auringon valaisemaa kotiansa. Kumiseva tyhjyys vastasi Mäkelän kartanosta lähtijäin aisakellon ääneen, kun Virtalan hevoset reipasta hölkkää juosten lähtivät alamäkeen. Liukkaasti tutisivat jalakset rekien alla huilatessa alasmäkeen. Mutta Mikon ja Aunon mielestä se oli kuin kamalaa unta, josta oli mahdotonta selvitä.
* * * * *