Noin parinsadan askeleen päässä Virtalasta oli virran yli vievä maantiesilta, joka oli niin korkea, että höyryvenheet savupiippuineen sopivat alta kulkemaan. Siinä sillalla Mikko usein kävi istumassa ja siinä hän istui tänäkin iltapäivänä. Ennen oli jo kaksi epätoivoista sielua siitä sillalta heittäytynyt virtaan, ja Mikko ajatteli itseään kolmanneksi. Sillalta hän ei kuitenkaan halunnut hypätä, vaan katsoi itselleen toisen paikan. Virran rannalla oli sileä kallio miltei virran tasalla, siksi ylhäällä vain, että pysyi kuivana. Vilisevä virta hiveli lakkaamatta sen laitaa. Tälle kalliolle laskeutui nyt Mikko pitkäkseen lähelle virran laitaa. Laskeva aurinko kultasi luontoa, ruskopilvet kuvastuivat veden pintaan ihanina. Mikosta tuntui, että teko on nyt tehtävä, turha sitä on lykätä, mutta samassa helähti Aunon ääni sillalta: — Isä! Mitä sinä nyt sinne kylmälle kalliolle olet ruvennut maata. Tule syömään, siellä on keitto valmis. Silloin Mikon koko ruumis hytkähti. Hän osasi vain sopertaa: — Ei tämä ole kylmä, - - ja nousi seisoalleen, mutta jalat olivat siinä kylmällä kalliolla niin jähmettyneet, että hän oli hoipertua virtaan.
Mikko ja Auno lähtivät rinnakkain hitain askelin kävelemään Virtalaan.
Auno alkoi huolestuneesti puhella.
— Ei, rakas Mikko, sinusta tule miestä, jos sinä et heitä ja irroita itsestäsi tuota surua. Otetaan kaikki tämä Jumalan, hyvän Isän, rakkaana kurituksena, jonka hän suuressa viisaudessaan lähettää meidän parhaaksemme.
— Mutta mitä minä sitten olisin pahaa tehnyt Jumalalle, kun tällä tavoin rankaisee, vielä noita roistoja apumiehinään pitäen?
— Voi, rakas Mikko, mitä sanot! Jumalan kirkkaitten kasvojen edessä ei ole mitään puhdasta. Kultakaan ei kuulu olevan puhdasta, kun se maasta tai kallioista kaivetaan, sekin täytyy tulella puhdistaa. Jumala tahtoo saada tulen avulla kuvansa itsensä kaltaisiksi. Hiuskarva ei putoa päästömme taivaallisen Isän tahdotta, eikä varpunen putoa oksalta hänen tietämättään. Jumalan tahdosta ja meidän hyväksemme tämä kärsiminen on. Minulle ei ainakaan, jos tätä mieltä jatkuu, tule tässä elämässä niin kovaa koetusta, jota en ilolla ja kiittäen Jumalaa voisi ottaa vastaan, vaikka se katkeraltakin lihasta ja verestä tuntuisi.
— Se on hyvä se, sanoi Mikko, äänessä outo kankeus.
Mikko ja Auno tulivat nyt Virtalan tupaan. Auno rupesi kiireimmän kautta laittamaan illallista, toi keittiöstä keittopatansa tuvan uunin eteen ja sanoi: — Laurilan emäntä toi suuren rieskan ja niin rasvaisen vasikan ronkan, ettei munuaisia näkynyt. Siitä keitin nyt paistin, panin vielä emännän antamaa maitoa tähän keittoon. Tämmöinenhän tuo sinusta ennen on ollut mieluista.
Mikko ei kuullut Aunon puhetta, käveli vain tavallista ripeämmin lattialla sormet nyrkkiin puristettuina ja voimakkaasti ojennellen käsiään kaikille suunnille, kasvot entistä synkempinä.
— Mikä sinun on? Onko sinulla jotakin suonenvedon tapaista? kysyi Auno levottomana.
— Tuli vähän kylmä, sopersi Mikko.