— Johan tuon nyt tiesi, kun iltakylmällä menit sinne kalliolle, jossa kinos on vielä törmän vieressä, nuhteli Auno ja toimitti ruokaa pöydälle. Mutta Mikko yhä käveli lattialla ojennellen nyrkkiin puristettuja käsiään. Hänessä oli huomaamatta herännyt ajatus, että jos hän itsensä lopettaa ja jättää Ledenbergin akkoineen eloon, niin ne vain makeasti nauravat. Hänen täytyy laittaa niin, että ne samassa kaupassa tulevat pois maailmasta. Mikko tiesi, että Ledenberg akkoineen usein kävelee kaupungin kosken sillalla. Hänen suunnitelmansa oli tuota pikaa selvä. Kiihtyneessä mielentilassaan hän uskoi voivansa tämänkin teon suorittaa.
Keittokuppi höyrysi pöydällä, siinä oli hänen lempiruokaansa. Mistä kummasta lieneekään äkkiä ilmaantunut. Hän siirtyi halukkaasti pöydän ääreen, söi enemmän kuin moneen viikkoon, kuppinsa melkeen tyhjäksi. Auno sanoi jo ihastuneesti:
— No mieshän sinusta takanakin taitaa ruveta tulemaan, kun noinkin hyvästi söit. Moneen viikkoon en ole huomannut ruuan kuluvan, millä häntä lienet elänytkin. Lieneekö niin kuten sanotaan, että joka antaa työn, se antaa ruuankin.
— Niin kai se on ollut, mukautti Mikko.
Illan ruusuhohteinen kajo valaisi vielä huonetta, niin että erotti esineet yli huoneen, kun Auno ja Mikko olivat käyneet levolle. Vuoteellaan selällään ollen Auno liitti kätensä ristiin ja korkeuteen katsoen luki hartaammin kuin koskaan ennen iltarukouksensa, sillä hänellä oli povessaan salainen pelko, jonka Mikon uhkaavat eleet olivat synnyttäneet. Kun Auno oli painunut uneen, tunsi Mikko olevansa yksin ja koko sielu ja ruumis hulmahtivat täyteen äskeistä aietta. Hän tiesi kerkeävänsä Koskelan kaupunkiin huomenaamuksi…
Auno nukkui varmasti, Mikko hiipi niin hiljaa kuin taisi vuoteeltaan, panna kähnehti kengät jalkaansa ja puki vaatteet päälleen. Hiljalleen ja varovasti painaen työnsi hän sitten oven auki ja ulos hiivittyään samalla tavalla painoi sen kiinni, jottei Auno sitä kuulisi. Pian oli hän Koskelan kaupunkiin vievällä maantiellä. Hän oli niin innoissaan, että suoritti alkutaipaleen puolittain juosten. Lopulta oli hänen kuitenkin istahdettava kivelle tiepuoleen. Siinä hän pyyhki hikeä otsaltaan ja hämärillä silmillään katseli jälkeen jäänyttä kauan sitten palanutta, monen kilometrin pituista kangasta, jossa nyt oli miehen korkuinen koivikon vesakko. Sen keskestä piikotti sieltä täältä katkolatvainen palaneen puun pökkelö. Koivikon vesakossa kuului urosmetsäkanan räkätys. Mikko oli poikasena opetellut kaikkien lintujen ääniä matkimaan ja alkoi nyt enempää ajattelematta naukuttaa kuten naarasmetsäkana. Mutta samassa vesakosta lentää kurahti oikein kukkapää urosmetsäkana ja istui Mikon päälaelle. Mikko tempasi silmänräpäyksessä metsäkanan sääristä käteensä, rapsautti kiveen ja heitti kiven juurelle, missä se muutamia kertoja räpäytti siipiään ja jäi kuolleeksi. Pian alkoi kankaan liepeeltä kuulua metson laulu. Mikko rupesi kotkottamaan koppelon tavalla ja väliin matki metsoa. Silloin metso lähti lentää tohkaisemaan Mikkoa kohti. Mikko kyyristi päänsä alas: istuisikohan tuokin hänen hartioilleen? Sitä ei metso kuitenkaan tehnyt, vaan laskeutua humahti Mikon eteen maantielle, jossa sinne tänne juoksenteli kuulostellen äskeisiä laulajia. Mutta kun ei niitä kuulunut, niin se nosti pyrstönsä pystyyn, pöyristi höyhenensä, levitti siipensä ja rupesi laulamaan. Siinä laulaessaan ja pyörästellessään se huomasi kuitenkin Mikon ja säikähtyneenä hyökkäsi lentoon ja lensi korven pisimmän kuusen latvaan, missä pystypäisenä pyörästeli ja toihuili nähdäkseen ja kuullakseen toisia. Mikko muisti nyt matkansa, hyppäsi tielle ja lähti juoksujalkaa jatkamaan kulkuansa.
Koskelan kaupunki oli kahden jyrisevän putouksen rannalla. Putouksien välisessä suvannossa oli keskellä jokea korkea kalliorystyinen saari, jonka kautta, jakaen korkeat kalliorystyt kumpaisellekin puolelle tietä, kulki nyt leveä maantiesilta kaupunkiin. Tälle sillalle kerkisi nyt Mikko juuri kun aurinko selvisi paistamaan joen toisella puolen olevan korkean metsäisen vaaran yli. Heleän aamuauringon paisteessa loistivat akkunat kuin liekehtivä tulimeri. Kun ei sillalla vielä näkynyt ketään liikkujaa, niin Mikko katseli hetken kaupunkia ja virtaa, joka vinhasti kiirehti noin viidenkymmenen askeleen päässä olevaa putousta kohti. Korkeuteen hyökyilevät aallot täristivät pauhaten ja jyristen vierellään seisovia mustia kallioseiniä. Se jyrinä lauloi nyt Mikolle kaameata jäähyväisvirttä. Mikko puristi hampaansa yhteen ja sormensa nyrkkiin.
Eräistä kaupungin savupiipuista alkoi hienoja savusuortuvia hiljalleen pyörteillen nousta korkeutta kohti. Kaupungin kaduilla näkyi jo joku kävelijä ja aurinko alkoi kohota yli vaaran paistamaan sillallekin. Yön kylmyys tuntui rupeavan poistumaan ilmasta, mistä Mikko arvasi, että kohta niitä tyhjän toimittajia alkaa tulla sillalle.
Siinä missä sillan hirsistä rakennetun reunakaiteen pää liittyi saaren pystyjyrkkään kallioseinään, oli kallioseinää enemmän kuin metrin verran jätetty kaiteen päästä tien puolelle, joten siihen jäi nyt tasakulmainen pieni loukko.
Kun ihmisiä alkoi näkyä tulevaksi sillalle, kyyristyi Mikko tähän loukkoon istumaan ja odottamaan koston hetkeä jokainen hermo jännityksessä ja kädet nyrkkiin puristuen. Hirsinen kaide oli vähäpätöinen este, jos Ledenberg, tuo kiusanhenki, hänen elämänsä turmelija, ilmestyisi sillalle. Meno kaiteen yli tekisi toimituksen vain juhlallisemmaksi.