Ihmisiä alkoi täytyä sillalle. Toiset kävelivät rinnakkaisina pareina, toiset yksinään. Tätä sinne tänne liikkuvaa joukkoa katseli Mikko, mutta hänen silmänsä eivät keksineet Lättenperiä. Mikko tarkasteli liikkumattomana istuen niin tolkussa jokaista kulkijaa erikseen, ettei huomannut, kun entinen Tervolan Ville, hänen rippikoulutoverinsa, seisahtui hänen eteensä ja hieman kumartuneena Mikkoon sanoi: — No, Mikkoparka! Terve mieheen! Mitä sinä nyt siinä? En yrittänyt tuntea.
Mikko ojensi nyt kätensä Villelle, mutta ei noloudessaan tahtonut saada suutaan auki. — Enpähän varsinaisesti mitään, sammalsi hän viimein.
— Nousehan nyt yhteen matkaan. Minä olen kuullut sinun ikävyyksistäsi ja olisin mielelläni lähtenyt sinua katsomaan, mutta kun on toisen palveluksessa, niin ei ole helppo päästä. Tänäpäivänä olen kuitenkin minäkin vapaa, kun on vapunpäivä.
Mikon oli vaikea siirtyä siitä ajatusmaailmasta, johon hän oli eläytynyt. Hän kuunteli vain puolella korvalla ja kysyi jonkun ajan kuluttua: — Oletko nähnyt Lättenperiä täällä päin liikkuvaksi?
— Miksikä?
— Ilman vaan, sanoi Mikko kankeasti.
— Ei se ole täällä. Se matkusti rouvineen muutamia päiviä sitten Sortavalaan, siellä nyt tänä vapunpäivänä mikä lienee muistojuhla, ja sitäpaitsi niitten sukulainen tulee sinne rovastiksi ja pitää tuliaiskekkerit. Ne sukulaiset eivät ole tätä Ledenbergin nuorta rouvaa vielä nähneetkään.
— Milloinkahan ne tulevat?
— Eivät suinkaan ne siellä kovin monta päivää viivy, sanoi Ville ja pyysi Mikkoa kotiinsa. Hän luuli Mikon tulleen riitajuttunsa tähden tänne tapaamaan Ledenbergiä.
Asuntoonsa tultuaan Ville kehoitti Mikkoa istumaan pöydän takana olevalle topatulle sohvalle. Itse hän istui toiselle puolen pöytää tuolille, josta saattoi nähdä torille. Sinne olivatkin Villen silmät enimmäkseen kiintyneet. Puheen aluksi hän sanoi: — Näyttää, että sinä et ole terve. Oletko tullut lääkärin apua saamaan? Mikä sinulla on vaivana?