— Mutta sinähän olet sairaanhoitaja, etköhän sinä siellä sairaalassa ole nähnyt semmoisia, joita on vaivannut pitempiaikainen unettomuus. Tämä mies ei ole nukkunut kuuteen viikkoon juuri ollenkaan.
— Tottahan siellä nyt jotakin on nähnyt, mutta enhän minä silti lääkäri ole, sanoi Lilja. Sitten hän riisui saalinsa hartioiltaan, istui Mikon viereen sohvalle, jossa puristeli Mikon kalvosia, koetteli päätä ja niskasuonia ja kysyi: — Mistä se unettomuus on tullut?
Ville jouduttautui sanomaan ennenkuin Mikko kerkisi mitään virkkaa: — Tämähän se on juuri se Ledenbergin leikin uhri, josta minä sinulle jo kerran puhuin.
— Hyvä Jumala sentään! Vai tämä se on se kovan onnen lapsi ja siitä surusta se unettomuus!
— Vähempikin tuo valvottaa kuin se, että viedään koti ja kaikki, mitä hengestä on irti, ja työnnetään talostaan paljaan taivaan alle kuin kylän koira, sanoi Ville silmät säihkyen.
— Vai niin! Vai niin. Mutta me emme lähde nyt kävelemään. Sinun pitää käydä pullo hyvää viiniä, sanoi Lilja määräävästi. — Minä laitan tänne meille aamiaista, me syömme täällä ja toimitamme tämän vieraan nukkumaan. Sitten on meillä aikaa kävellä.
— Se on viisain temppu, sanoi Ville, pani kesäpalttoon ylleen ja katosi ulos. Mutta tuokion perästä hän palasi, otti palttoonsa povesta tumman, kultakaulaisen pullon, pani sen kaapin päälle ja sanoi: — Tuossa sitä on oikein espanjalaista, sitä ei ole joka pojan nokan alla.
— Jää sinä nyt tämän vieraamme huviksi, minä lähden kotiin toimittamaan sieltä syötävää tänne. Laita sinä tuonne toiseen huoneeseen pöytä valmiiksi, sanoi Lilja, nousi, hulmautti saalinsa hartioilleen ja kiirehti ulos.
Mikko näki Lilja-neidin juoksujalkaa suuntautuvan kapteeni Gyldénin talon porttia kohti.
— Sekö on tuon ukko Jylteenin tyttö? Tiennenkö väärin, se kai on ainoa? kysyi hän Villeltä.