— Sen se on. Ei sillä ole muita perillisiä… Onhan tuo vielä vähän varhaista sanoa, mutta sinne päin ovat sukset soutamassa, että josko jonkun kuukauden perästä lienen tuon talon omistaja.
— Se ei sentään entiselle Tervolan Villelle ole aivan lyhyt askel.
Eikö tämän isällä sitten ole ketään sukulaisia.
— Ei sillä ole, se on norjalainen ukko, isätön poika, päässyt jo pienenä merelle ja siellä kohonnut kapteenin arvoon.
— Mutta jos ukko testamenttaisi jollekin hyväntekeväisyyslaitokselle tavaransa ja jättäisi vain jonkun osan teille.
— Hm. Sitä hän ei tee. Merimies ei tiedä hyväntekeväisyyslaitoksista mitään.
— Hyvä on, sanoi Mikko ja painoi otsansa kämmeneensä ja peitti silmänsä, kun alkoi taas valvomisesta päätä huimata.
— Eiköhän sinun olisi parempi olla pitkänäsi, sanoi Ville ja toi tyynyn. — Mutta pysy nyt sentään valveilla, kunnes syödään. Laitetaan sitten vuode, johon rupeat nukkumaan, täällä ei häiritse kukaan, kun otamme avaimen ovelta.
Sen sanottuaan Ville rupesi toiseen huoneeseen laittamaan pöytää, kun tiesi Liljan kohta tuovan ruokia. Eikä tarvinnutkaan kauan odottaa ennenkuin Lilja tulla hoilotti korit kumpaisessakin kädessä. Kohta olikin pöytä katettu kaikenlaisilla ruuilla. Keskellä pöytää oli viinipullo, sen vieressä kolme isoa, kirkasta pikaria. Siihen pöydän ääreen Lilja-neidin osoittamalle tuolille istui nyt Mikko. Lilja täytti pikarit, otti yhden niistä käteensä ja sanoi: »Vieraan kunniaksi!» Mikkokin seurasi talonväen esimerkkiä ja ryyppäsi puolilleen, mutta Lilja pakotti hänen ryyppäämään tyhjäksi ja täytti samalla pikarin uudelleen ja sanoi: — Kaksi silmää on vierahalla!
Mikko puistalti päätään ja sanoi: — Ei nyt toki enää.
— Tämä tekee teille hyvää, tätä annetaan sairashuoneessakin heikoille sairaille, sanoi Lilja siirtäen pikaria Mikon eteen.