— Mutta jos ne pakanat kuitenkin varsin tahallaan asettuisivat meille vastuksiksi, niin niitten kanssa sitä joutuu päin taivasta.
— Ei… Ei ole pelkoa, nyt varsinkaan, kun lautamies on kintereillä, sanoi Jertta varmasti. — Ne olivat lähtönsä pohjolaan valmistaneet niin valmiiksi, että pistää vain pillit pussiin ja soittaa suolla mennessään. Jäivät vain piruuksissaan huutokauppaa häiritsemään. Sen uskon, että matkalla pohjolaan ovat miehet tai kissan linnassa, jossakin niittyladossa yötä. Taloon Harakkaniemellekään eivät ole uskaltaneet yöksi jäädä.
— Viisainta onkin, että pakenevat tämän nimismiehen piiristä. Silloin ehkä nimismieskin jättää rauhaan, kun tietää, että niitten ajelusta saa vain vaivat palkakseen, sanoi Mikko tyytyväisesti ja katseli valmistunutta vasuaan kaikilta puolilta ja veitsellään leikkeli, jos missä näki pienintäkään päreen sälöä sirhottamassa. Viimein hän laski vasun penkille ja sanoi: — Tuohon niitä sopii kolmisen kymmentä kiloa villoja, — sattuneeko saamaan täyttään koskaan.
Nähtyään Mikolta puhdetyön loppuneen Auno nousi laittamaan illallista ja katsottuaan vasua huudahti:
— Voi, voi, miten tuli komea vasu! Sitten kun meillä on kolmekymmentä lammasta, niin kyllä vasu saa täytensä, ja eipähän se ääriään itke, jos se ei aina ihan kukkurina olisikaan.
Kun illallinen oli syöty, vuoteet tehty ja seinällä riippuvan valkotauluisen kellon viisarit osoittivat yhtätoista, köllistyi Mikko vuoteelleen ja Mikon esimerkkiä seurasi Auno ja Jerttakin, vaikka uni ja väsymys tuntuivat olevan kaukana ja koko nukkumaanmeno tuntui olevan vain sen vuoksi, että on tapana joka ilta tehdä se sama temppu. Auno siinä yön pimeydessä alkoi vielä puhella:
— Mitähän se lienee merkinnyt, kun menneenä yönä unissani äitivainaa laittoi minut leipomaan suurta leipätaikinusta ja ne leivät kohosivat niin suuriksi, että ei ne ilmisissä olisi sopineet minkäänmoiseen uuniin. Ne olivat suuren ammeen kokoisia, eikä se talokaan ollut Mäkelänlainen, se oli semmoinen muutamanlainen talo. Huoneita oli paljon ja ne sikin sokin, niin että minä niihin eksyin ja siten haihtui käsistäni sekin leivontahomma. Minusta oli paha, kun en enää löytänyt sitä leivontahuonetta. Siitä heräsin ja tuntui somalta, kun se oli unta.
— Minäkin viimeyönä unissani rähmästin semmoisessa vanhassa talossa, jonka laista en ole ikinä nähnyt, sanoi Jertta. — Semmoisia pyhäpukuisia ihmisiä siinä oli, ja niillä oli kiirettä tointa, mutta en minä saanut selville, mitä se oli, ja aurinkokin paistoi pohjoisesta.
— Unikekkonen on vain kummitellut tämänpäiväistä huutokauppaa, sanoi
Auno.
Kukaan ei jatkanut enää puhetta. Aunokin jäi äänettömäksi, vaikka unta ei kuulunut. Virkeinä vain silmät harreilivat mustaan yöhön ja ajatukset askartelivat huomisessa majanmuutossa ja siinä, että huomenillalla hän taas Onnenkukkaa illastaa ja hoitaa Mäkelän navetassa ja saa puuhailla omalla synnyintantereellaan. Tulipa kuitenkin mieleen ikäviäkin ajatuksia: veljien jumalattomuus. Hellän ja hurskaan äidin lapsista oli tullut tuollaisia sukunsa häpäisijöitä. Palanneeko heistä kukaan tuhlaajapoikana maailmalta?