— Hyvin luultavasti, mutta tyttö ei ollut sanonut koskaan menevänsä naimisiin. Isäni oli silloin jo leski, ja tuo neiti oli sanonut, että hän menisi naimisiin vain siinä tapauksessa, että saisi tulla isäni elämäntoveriksi.
— Sitä on kummallisia luonteita, niinkuin tuollakin neidillä, kun ei halua tulla naimisiin. Luulisi, että rikkaan on kaikista parhain mennä naimisiin nauttimaan elämästä, sanoi Mikko yhä jalokiviä ja kuvaa katsellen.
— Kaikista vaikein on rikkaan tulla naimisiin, sanoi Lilja vakavasti.
— Miksi niin?
— Siksi, että kaikki kosijat ovat ihan sanomatonta rakkautta täynnä. Niitten kirjeetkin ovat niin rakkaudesta ylitsevuotavia, että oikein haisevat, vaikka monet kokemukset näyttävät, että rakkaus onkin kestänyt vain kosinta-ajan. Rikkaan on paras mennä naimisiin semmoisen pojan kanssa, joka ei uskalla kosia. — Miten niin? — Siksi vain, että sitä voi syrjästä katsomalla nähdä toisen sisimpään, ja katse voi merkitä enemmän kuin sanat. — Mutta meiltähän tässä unohtuu elämän tärkeimmät toimet ja jäähtyy meidän lempiliememme. Sitten hän, kaadettuaan kupit täyteen kahvia, kehoitti Mikkoa panemaan sokeria sekaan ja ottamaan leivoksia. — Tehän kuulutte olevan metsästäjä. Kohta joutuu metsopäivällinen. Me olemme ostaneet suuren metson salametsästäjältä.
Mikon sydän hytkähti, kun hän kuuli tänä päivänä pääsevänsä metsopäivällisille. Hän ei osannut sanoa muuta kuin: — Kuinka te voitte minulle, tuntemattomalle miehelle, olla näin hyvä? Lilja koetti torjua ylistelyn, vakuutti, ettei Mikko ole tuntematon — onhan Ville hänestä paljon puhunut — ja alkoi kertoa, miten sairaalassa oppii rakastamaan lähimäistään, siellä kun tapaa vain kärsiviä ihmisiä.
Päivällispöydässä johtui puhe metsästykseen. Mikkokin kertoi, miten metsäkana lensi hänen päänsä päälle ja miten metso lensi eteen, kun hän matki koppelon ja metson laulua. Kun Lilja tätä kovasti ihmetteli, kertoi Mikko:
— Minä kun olin äitini lapsista vanhin, niin täytyi jo kahdeksanvuotiaana yksin olla karjan paimenessa laitumilla kuljettelemassa lehmiä ruokapaikasta toiseen. Siellä toukokuun ja kesäkuun pitkinä päivinä tuli miettineeksi jos jotakin. Nuori kieleni oli silloin taipuisa vaikka solmulle vedettäväksi. Siellä taivuttelin ääntäni matkimaan lintuja ja kohta aloin nähdä, että milloin metsäkana, milloin teeri, milloin metso lentää korahti eteeni, vieläpä päälaellekin.
— Silloin kai se käsikin tottui viskaamaan kiveä mihin paikkaan tahtoi, sanoi Ville.
Nyt Ville kertoi, miten he rippikouluaikanaan olivat joutuneet kivisotaan rovastin pahanilkisten poikien kanssa. — Me olimme uimassa, kun sen riettaan orjat rupesivat meitä kivittämään sinne järveen — tässä kulmassani näkyy arpi vieläkin, kun muuan vinkula viskasi teräväsärmäisellä kivellä. Mikko oli rannalla, tämä kun pohjanmaatulaisena ei osannut uida. Tämän Mikon täytti pyhä viha, hän koppasi rannalta kivenmukulan ja sanoi: »Sitten on ihme, jos noista ei lopu risti», ja viskasi kivellä juuri sitä, jonka kivi sattui minuun, ja silmä meni sisään.