— Se kai osui sattumalta? sanoi Lilja.
— Sattuipahan toinen kivi toista takaraivaan, kun lähtivät älisten juoksemaan kotiinsa, ja vielä kolmatta selkään, vaikka olivat jo ainakin viidenkymmenen sylen päässä menossa.
— Osasin minä toki siihen aikaan viskata kivellä mihin lehteen puussa tahansa, sanoi Mikko vakuudeksi.
— Oli tällä poikasena kummallisia taipumuksia, sanoi Ville. — Vieläköhän sinä osaisit saarnata sen Nilsiän rovastin vaalisaarnan. Tämä kun kuuli minkä papin tahansa kirkossa saarnaavan, niin paikalla samalla äänellä saarnasi saman saarnan, mutta muut eivät olleet niin ylösrakentavia kuin se Nilsiän rovastin vaalisaarna. Me tätä kutsuimmekin Nilsiän rovastiksi.
* * * * *
— Etköhän antaisi minulle pyssyä ja ampumatarpeita, veisin jonkun linnun kotituliaisiksi, sanoi Mikko seuraavana päivänä Villelle.
— Aivan mielelläni annan ja hyvän annankin, olin juuri sitä ajatellut, vastasi Ville. — Mutta sinulla ei ehkä ole niin kiirettä sinne kotipuoleen, ettet joutuisi olemaan huomeneen ja nukkumaan vielä tulevan yön.
— Kyllä minä nyt unelta jaksan, ja sitäpaitsi näkyy tulevan tyyni yö tänä iltana. Metso laulaa, puhui Mikko päättävästi, mistä äänen sävystä kuului, että hän tahtoi nyt lähteä.
Ville ja Lilja eivät nyt enää kieltäneetkään lähtemästä, mutta Ville kysyi: — Mitä nyt meinaat siellä kotipuolessasi, mitä latua aiot lähteä hiihtämään, kun Mäkelän tie on noussut pystyyn.
— Jos joltakin hyvältä ihmiseltä saisin tilkareen maata, rupeisin siihen tekemään pikkuista kouran kokoista mökkiä, jossa rypisimme.