— Onhan meillä maata vaikka paljon, kiirehti Lilja sanomaan.
Siihen Liljan esitykseen ei Ville tarttunut, vaan sanoi: — Minulla on tilkka tiedossani, käpylintu kätkössäni. Tällä kauppias Leizénillä on maatila tuolla Koutajärven takana Kuurtajanjoen suulla, joka Leizéniltä joutaa myytäväksi. Silloin ei tarvitse paljaan taivaan alle, kylmään metsään ruveta talontekoon.
— Silläkö Lentsulla? keskeytti Mikko jo hiukan innostuen.
— Sillä Lentsulla juuri on maatila, joka joutaa ja hyvin joutaakin myytäväksi, miehellä ovat raha-asiat siksi rempallaan ja luottoa ei tahdo löytyä hakemallakaan.
— Söisihän se koirakin leipää, kun olisi rahaa. Mistäpä siihen semmoisen tilan ostoon minunlaiseni rahat koppasi, sanoi Mikko tyynesti.
— Rahoja niitä kyllä on ja saadaan myös, sanoi Ville. — Minä olen toimikunnan jäsenenä tässä täällä sijaitsevassa Kontiorannan pitäjän säästöpankissa ja siinä on nyt rahaa. Otetaan siitä rahat kiinnitystä vastaan, niin ei tarvita takausmiehiä eikä mitään, kiinnitetään vain tila takuuseen. Eikä muuta kuin asiaan käsiksi. Silloin sikaa säkkiin, kun se on päin.
Mikko punalti päätään ja sanoi: — Sietääpä harkita. Kun käyn Aunon luona, niin tulen tänne uudelleen. Silloin tuon sen pyssysi, jonka nyt annat.
Lilja oli tätä kuunnellut ääneti, mutta yhtyi nyt puheeseen: — Jos se homma ei ottaisi tulta, niin meillä on tuolla Hirvilahden rannalla maata paljonkin. Kaikki sanovat sitä hyväksi viljelysmaaksi. Jospa rupeatte sinne tekemään taloa. Paha kyllä siellä ei ole entistä.
— Se sitten, kunhan tästä Leizénin tilasta otetaan ensin selvä, sanoi
Ville.
Kaikki nousivat pöydästä. Kiiteltyään isäntäväkeään Mikko toimittautui kotimatkalle. Elämä oli saanut taas sisältöä. Oli taas olemassa muutakin kuin Ledenberg ja kosto.