Yhdeksästoista luku.
Virtalan emäntä oli Aunon kanssa jo käynyt toimittamassa aamulypsyn navetassa ja hellaan oli jo pantu tulta aamiaiskeiton keittämistä varten. Nyt keskustelivat taas naiset siitä ainoasta mahdollisuudesta, että Mikko on sillalta hypännyt jokeen, kun häntä ei kuulu missään eikä kukaan ole nähnyt. — Mutta kukas tuolta tulee! sanoi emäntä ihastuksissaan, osoittaen kädellään akkunaan. Auno pyörähti katsomaan, tapansa mukaan löi käsiään yhteen ja huudahti: — Herra Jumala hyvästi siunatkoon! Mikko ja lintutakka selässä. — Muuta ei osannut Auno sanoa, räpäytti vain käsiään kuin lentoon pyrkijä ja kiirehti aukaisemaan Mikolle ovea.
Mikko heitti nyt kauloista vitsalla yhteen sidotut lintunsa lattialle — kantamuksessa oli neljä metsän parhainta metsoa, kaksi suurta mustaa teertä ja kukkapää metsäkana — ja sanoi tyynesti: — Siinä on keittämisen apua.
Hikeä otsastaan pyyhkien meni Mikko pöydän taakse istumaan. Auno oli riemuissaan Mikon tulosta ja hänen tuomisistaan. Hän rupesi emännän kanssa päästelemään lintuja vitsasiteistä ja he hokivat yhteen suuhun: — Siinä on keittämisen apua, siinä on keittämisen apua. — Kun linnut oli levitelty lattialle, otti Auno yhden metson, ojensi sen emännälle ja sanoi iloisesti: — Saaneen kädet ne ovat sulimmat, tässä on sinulle tämä. Emäntä ihastui: — No se tuo ei ole vähäinen käsianti — ja lähti viemään metsoa pirttiin muittenkin nähtäväksi.
Auno olisi nyt lähtenyt, mutta emännällä oli valmis pannu, sitä kantaen hän palasi tupaan ja naurussa suin ilmoitti: — Pitää se toki metsämiehen suu saada sulaksi. Sen suu se napsaa, jonka jalka kapsaa. Tuommoinen lintuläjä ei ole joka miehen lattialla.
— Ei olekaan, mutta meidän lattiallamme se ei ole ensi kertaa. Ja kun Jumalalta lienee myötiä, niin ei se ole vielä viimeinenkään, sanoi Auno. Kun oli istuttu kahvipöydän ääreen, täytyi Mikon ruveta tekemään selvää matkastaan. Hän kertoi lyhimmittäin menneensä Koskelan kaupunkiin entiseltä Tervolan Villeltä saamaan pyssyä ja ampumatarpeita ja sitten metsästellen sieltä palailleensa. Sen Auno ja emäntä uskoivatkin.
Mikko ei välittänyt välipalasta, hän rupesi syömään vasta kun lintukeitto oli valmis. Emäntä oli tuonut pöytään rukiisen pullan ja voilautasen. Auno ei tullut pöytään ennenkuin oli laittanut Mikolle vuoteen. Hän näki Mikon nyt syövän aivan harvinaisella halulla ja uskoi nyt myös saavan unta, kun tiesi hänen koko yön rähmästäneen metsojen jälessä. Syötyään Mikko sanaa puhumatta riisui kenkänsä jaloistaan ja köllistyi vuoteelle ja vetäisten peitteen ylleen hautautui kokonaan peitteen alle. Auno otti nyt keittokuppinsa, lusikkansa ja leipäpalasensa ja hiljaa ovea kiinni painaen poistui keittiöön syöntiään lopettelemaan. Hän varoitteli vielä talon lapsiakin pysymään hiljaa, jotta Mikko pääsisi nukkumaan. Mikko koetti olla nyt mitään ajattelematta. Ajatukset liikkuivat kuitenkin kaupunkimatkassa, Leizénin maatilassa ja viimeöisessä metsästysretkessä. Ne Lättenperin aikaansaamat tapahtumat tuntuivat olevan likellä, mutta ne olivat kuin kaiken viljan sortanut raesade, joka pois paetessaan viimeisiä rakeitaan piristelee, samalla kuin heikkenevä ukkosen jyrinä kerta kerralta etenee ja pilven synkkä seinäkin loittonee. Ennen pitkää rupesi Mikkoa raukaisemaan. Oli kuin korviin kuuluisi Liljan herttainen puhelu ja hänen rinnoillaan näkyisivät häikäisevän säteilevillä jalokivillä koristetut kellon vitjat letkahtelemassa, mutta kohta katosi kaikki. Jäsenet valahtivat hervottomiksi, ainoastaan peite liikkui huokumisen mukaan.
Oli jo päivä kallistumassa illaksi, eikä vieläkään kuulunut tuvasta mitään liikettä. Auno oli varustanut kahvipannun toivossa, että Mikko ehkä nyt herää kahvia juomaan. Hän aukaisi varovaisesti tuvan oven ja hiipi tupaan. Mikko nukkui aivan tiedotonna, oli vain kääntynyt selälleen ja peitettään solauttanut jalkoihinsa päin. Toinen käsi peitteen alla ja toinen heitettynä vuoteen liepeelle hän nyt veteli sellaista unta, jota Auno oli Jumalalta hänelle monta viikkoa rukoillut. Ei Auno nyt raskinut herättää Mikkoa kahvia juomaan, vaan hiipien poistui tuvasta ottaen avaimenkin ovelta, jotteivät lapsetkaan sinne menisi ilakoimaan.
Kun ei Mikko herännyt koko sinä iltana, poistui Auno pirtistä, meni tupaan ja teki vuoteensa lähelle Mikon vuodetta, kuullakseen milloin Mikko alkaa liikkua ja voidakseen nousta toimittamaan, mitä hän tarvitsee. Mutta ennen pitkää Auno oli nukkunut yhtä sikeään uneen kuin Mikkokin. Huomisaamun hämärä oli harmaan hevosen kokoinen, kun Auno heräsi, ja samassa alkoi Mikkokin viehkuroida ja verrytellä nukkuessa rauenneita jäseniään.
Kimpoamalla hyppäsi nyt Auno vuoteeltaan ja kiiruhti keittiöön saamaan ensinnäkin kahvia. Kun kahvipannu jo oli tuvassa, venytteli ja oikoi Mikko käsiään ja jalkojaan vuoteellaan ja kysyi: — Iltako nyt on vai aamu? Olen nukkunut niin sikeästi, etten ole tiennyt tästä maailmasta tämän taivaallista.