Auno naurahti ja virkkoi iloisesti: — Kyllä tämä on aamu.
— Kyllä kai se nyt Uni-Matti sai sitten velkansa, sanoi Mikko ja alkoi konkoa vuoteelta. Seisoalleen päästyään hän kankein askelin poistui ulos. Sieltä tullessaankin hän vielä käveli kankeasti ja sanoi hymähtäen: — Kukahan minulta on nukkuessa jalat vaihettanut, kun nämä eivät tunnu entisiltä omilta jaloiltani?
— Eiköhän se kauppa sentään purkaudu, kunhan tässä saadaan kahvia, sanoi Auno tyytyväisenä kahvia kaataessaan kuppiin. Sinne pöydän taa istui nyt Mikko ja kankeasti käsitellen kuppia alkoi ryyppiä kahvia.
Kahdeskymmenes luku.
Kylvöaika alkoi olla käsissä, minkä vuoksi Mikko lähti ottamaan selvää Leizénin maatilasta. Hän matkusti ensinnäkin Kuurtajanjoen suulle näkemään tätä tilaa. Hän tuli Leizénin omistamalle Korholan tilalle ja näki kartanon olevan kauttaaltaan ränsistyneenä, ihan viimeistä värsyään laulavana ja raunioiset pellot laihaa nurmea kasvavina ketoina. Ainoastaan muutaman pelto-osan puolisko oli hyvin nikuraisena rukiinlaihona ja muutaman osan nurkka sulana peltona, jossa viime kesänä näkyi kasvatetun perunoita. Aitaa ei peltojen ympärillä ollut yhtään tavallista riehtoväliä, ainoastaan pönkittelemällä köhilöitä ja repaleita. Mutta näköala matki Mäkelän näköalaa. Mikon silmä kaipasi vain isoa kuusta, jota ei kuitenkaan ollut — eihän sitä ollut enää Mäkelässäkään. Mikon povessa tuntui mieluisa sysäys: Mikäs tässä hätänä, kaiken muun voi sentään korjata käsin!
Tilan yhdessä huonerähjässä asui vaimoineen ruma mies, jonka toinen jalka oli korttelia lyhempi toista. Kuullessaan Mikon asian mies nousi levottomana kävellä länkkäilemään huoneensa lattialla, suuri paksuhuulinen suu puoleksi auki hölmöttäen. Hänen suurinokkainen vaimonsakin alkoi toihuutella nokkaansa pahantuulisen näköisenä ja porisi: — Kyllä on hätäisistä hätäisin, joka tähänkin kyykistelee. Ei miespolveen ole oikeaa asujaa ollut eikä tule.
— On kai tässä kerran ollut oikeakin asuja, kun noita peltoja on noinkin paljon ollut sulana ja huoneitakin on ollut ihan tarpeen mukaan, sanoi Mikko vakavasti.
— On ollut, mutta nälkä on ajanut asukkaan ja ajaa vieläkin, sanoi akka melkein ävähtäen, ja vinot pikkuiset käärmeensilmät kiiluivat syvistä kuopistaan.
— No, onko teillä sitten mitään asiallista vastaansanomista, jos minä tämän ostaisin, sanoi Mikko tutkivasti kumpaistakin silmiin katsoen.
— Ei mitään, kyllä kait tämän meistä nähden saatte ostaa, sanoi ukko ja istahti mustalle jakkaralle.