— Varmaan se Mikko Mäntynen, josta tässä toisella viikolla sanomalehdistä luettiin, että oli tuomittu konkurssitilaan.
— Se sama minä olen, sanoi Mikko hieman alakuloisesti.
Kun puotineiti oli saanut rautanaulat antaneeksi ostajalle, sanoi rouva: — Käypä sinä, Olka, sanomassa kauppiaalle, että tulee käymään täällä ja että eräällä vieraalla on sille asiaa.
Kauppapuodin perällä olevasta ovesta tulla töpsytteli kohta puotiin leveämuotoinen, hyväntuulen näköinen kauppias, jolle rouva virkkoi iloisesti: — Tässä kuuluu olevan Korholan uusi isäntä, se Mikko Mäntynen, josta toisella viikolla luettiin sanomalehdestä.
— Terve sitten, hyvä naapuri! Lähdetään tänne sisälle, sanoi kauppias tarjoten kätensä Mikolle.
Kauppias vei sitten Mikon kahden huoneen läpi valoisaan, loistavasti kalustettuun saliin ja osoitti istumaan eräälle hyllyvälle tuolille. Itse hän istui toiselle ja sanoi: — Te olette siis ostanut Korholan.
— En vielä ole ostanut, mutta luulen ostavani. Kävin vasta sitä katsomassa. Muu tuossa ei miellytä kuin näköala, vaikka eihän sitä sillä eletä.
— Kyllä siinä Korholassa elää muutenkin, kun työtä tekee, sanoi kauppias varmasti. — Korhola on seudun parhaimpia tiloja, mutta sattui joutumaan huonoille jälille. Se joutui kerran perikunnan tilaksi, tuo ukko kämpyrä huusi sen huutokaupasta. Siltä kuoli sitten emäntä, sitten lapsilleen äitipuoleksi nai tuon koleron, mikä sillä nyt on toverina. Tämä levitti lapset maailmalle eikä alkanut saada minkäänlaista vierasta apulaista. Parikymmentä vuotta on nyt ukko yksinään kämpyröinyt ainoana työntekijänä, ja sitä tietä on tila mennyt tuommoiseksi kuin se on. Oli ukko joutumassa ihan lintujen kirjoihin, mutta sai myydyksi tuolle kauppias Lentsulle. Siitä sai muutamia satoja markkoja, joita se nyt syöpi.
— Paljonkohan siitä Lentseeni on maksanut.
— Lieneekö ollut aivan täyteen kolmetuhatta. Ei sitä nykyään kuljeteta suurista rahoista.