Mikolla oli kiire päästä Koskelaan talon kauppaa tekemään. Hän nousi lähtemään ja kiitteli kauppiasta, joka puristi lämpimästi Mikon kättä ja ystävällisesti sanoi: — Tervetuloa naapuriksemme.
* * * * *
Mikko lähtikin nyt kiirehtimään Koskelaan. Jo huomenaamuna oli hän siellä kaupanteossa ja saapui samana iltana illan pimetessä Virtalaan, missä iloisin kasvoin sanoi Aunolle: — Nyt sitä minä olen taas talon isäntä ja sinä tulenpalava talon emäntä.
Auno löi käsiään yhteen ja huudahti: — Nyt kummia kuuluu! Mistä pilvestä se nyt putosi?
— Ei ole pilvestä, maasta se on kotoisin ja maaksi se on jälleen tuleva, sanoi Mikko. — Meillä on pitkä muuttomatka, mutta eipähän tavarat haitannekaan. Enemmän kuin kuusi peninkulmaa saamme taivaltaa, ennenkuin olemme kotonamme.
— Enemmän kuin kuusi peninkulmaa! Aivan toisessa maailman ääressähän se sitten on!
— On sitä vielä ilmaa etempänäkin, eikä se ole sen loitompana kun
Kuurtajanjoen suulla, Koutajärven takana, ei kaukana Koutajärvestä.
— Aivan tuntemattomaan puoleen, sanoi Auno, äänessä väräjävä alakuloisuus.
— Eihän meillä täälläkään pestyä pöydänpäätä ole, ja ihmisiä niitä näkyy olevan sielläkin, naapurinamme on rikas kauppias, joka lupasi meitä auttaa kaikella, mitä tarvitsemme. Sanoi tietävänsä kohtalomme, ja se häntä näkyi lämmittävän.
— Joko sitä milloin lähdetään?