— Täytyy lähteä matkalle jo huomenna, jotta ylihuomenna pääsemme perille. Täytyy joutua tekemään toukoa.
— Tekemään toukoa? Semmoistakinko lystiä siellä on, että vielä omaan peltoon saa tehdä toukoa?
— Saamme tehdä vähän kevättoukoakin ja rukiin laihoakin. Kun sattuu hyvilleen, niin pari riihentäyttä tulee rukiita.
— Ihan vuoden leipä! No ei ole hätä tämän näköinen kun aivan oinaan tavoin pukaten päästään vielä maahan kasiksi. En ole osannut aavistaakaan enkä ajatellakkaan, muuta kuin pientä puumökkiä johonkin järven niemeen, sanoi Auno ja syvä ihastus povessaan rupesi laittamaan illallista.
— Vai viime kerta me tässä iltaistelemme, sanoi Auno sitten illallispöydässä mietteissään. — Kiitollinen muisto jää tähän taloon, on tässä kovimman kohtalon aikana ollut hyvä olla. Ovat lämpimästi meidän kohtalomme ymmärtäneet ja tukeneet juuri kuin sairasta lastaan.
Puhe siirtyi huomiseen lähtöön. Huomattiin, että pitäisi olla kontti, johon ottaisi evästä, mutta ei ole sitäkään, jos ei talosta saa. — Säkkinä se on köyhä kaikki, huomautti Auno. — Jos emme saa konttia, niin käärimme evästä niitten vaatteitten sisään, mitä emme päällämme tarvitse. Niihin kääröihin laitamme joistakin nuoranpalasista lapinviilekkeet, joilla kiinnitämme kääröt selkäämme, ja lähdetään pitkin ruununsarkaa astua heittelemään. Se sitten on majanmuuttajaisrymäkkätä se!
Mikko itsekseen hymähteli ja sanoi viimein:
— Kyllä vissiin siellä ihmisillä silmät aukeavat, kun näkevät Korholan uusien asukkaiden kaikkine tavaroineen tulla rymyävän.
— Onko siinä asukkaita ollenkaan?
— On siinä oikein ruma ukko ja vielä rumempi akka, nokkakin on kuin piilikirves ja kaula pitkä kuin kuokan varsi.