Huomenaamuna nousevan auringon rusko valaisi vasta korkeampien vaarojen lakia, kun Mikko ja Auno säännöttömiksi mykerretyt ja nuoranpalasilla sidotut vaaterykelmät selässään työntyivät Virtalan portilta tielle, minne isäntä ja emäntä saattoivat lähtijöitä ja viime kerran käsiä puristaessaan sanoivat: — Miloinkahan teitä nyt näkee tai näkeekö milloinkaan? — Mutta Auno sanoi emännän kättä puristaessaan: — Minä kyllä en sinne niin juurilleni kasva, etten joskus vielä kävisi teitä näkemässä ja näkemässä vielä Mäkelääkin, jossa silmäni olen tälle maailmalle aukonut.
— Sitä en minä halua nähdä. Kamalat muistot vain uudistuisivat, sanoi Mikko ja lähti astumaan. Jälkeen lähti Aunokin ja äänettöminä astua julppasivat toinen toista laitaa tietä eivätkä katsoneet jälkeensäkään, vaikka Virtalan isäntä ja emäntä katsoivat menijöitä niin kauan kuin tien kääntyessä vesakko peitti suojaansa menijät.
* * * * *
Toukokuun keltainen aurinko paistoi jo lännen syrjältä, kun Mikko ja Auno kaikille ilmansuunnille katsellen saapuivat Korholan kotipientareelle. Päivä oli jo jälellä puolen. Kun talosta ei näkynyt mitään liikettä, istuivat Mikko ja Auno tiepuolessa olevalle rauniolle ja siinä istuessaan he katselivat lähelle ja kauas. Auno katseli lännen rannalle, mistä näkyi vielä jääpeitteinen Koutajärven selkä, ja sanoi: — Tuo näköalahan tässä on puoli ruokaa. On vielä avarampi ja mahtavampi kuin Mäkelässä. Olen tuota Koutajärveä aina kuullut mainittavan isoksi, mutta en sitä noin suureksi ole uskonut, kun tuoltakaan suunnalta ei näy laitaa. Ai, ai, miten on miellyttävä tuo näköala!
Auno näki Mikon katselevan toisaalle päin, missä sieltä täältä mäkien rinteiltä näkyi taloja ja vainioita vihottavine laihopeltoineen. Nyt Aunokin kääntyi sinne katsomaan, huomasi raunioiselta pellolta jäkäläpäällisten raunioitten lomasta näkyvän vihantaa rukiin laihoa ja sanoi ihastuneena: — Tuollako se meidän rukiinlaihommekin on?
— Siellä se on.
— Mutta jo noita raunioita on noilla pelloilla. Mitenkä noita kynnetään ja kartutaan, jos sulaksikin saisi?
— Nuo rauniot eivät ole juurillaan. Myötäinen on maa tuonne, kyllä ne tulevat muuttamaan majaa, sanoi Mikko varmasti ja nousi lähteäkseen taloon.
Pirtin ja tuvan välillä olevaan eteiseen, jossa kattoa oli vain muutamia ruoteen piikkejä ja siellä täällä joku ruoteeseen käpristynyt tuohenriepale, heittivät nyt Mikko ja Auno kantamuksensa. Kun tuvasta kuului liikettä, menivät he sinne.
Kun tuvan asukkaat näkivät Mikon, niin kumpaisenkin kasvot värähtivät ja ukko heti sanomat kysyttyään virkkoi: — Vieraat taitavat olla tämän talon tulevat isäntä ja emäntä.