— Eihän noita kovin liiaksi ole miehiä, eihän tuo lisä tekisi pahaa, kun olisi niittäjää, arveli Mikko hieman epäröiden.
— Siihen kyllä olen kuin luotu, juuri kuin sitä varten syntynyt.
Mikko katseli vielä miestä päästä jalkoihin. Mies näytti kaikin puolin miellyttävältä, minkä vuoksi Mikko kysyi: — Paljonko sitä pitäisi päivältä tai viikolta maksaa, jos tuota huomenaamuna lähdettäisiin niitylle?
— Siitä kerkiämme sitten tuumia, kunhan ensin näette, mihin minä kykenen. Pääasiana on minulla päästä ruokataloon saamaan ruokaa. Tuolla Kerosen joen savotassa, jossa koko kevään olen ollut, ei koko pitkänä keväänä ole saanut muuta kuin kehnotekoista leipää, silakkaa, ihan haisevaksi pilautunutta, talvella kerättyä voita, eikä sitäkään nyt kahteen viikkoon enää ole ollut. Sitä kehnotekoista leipää, keltaista silakkaa ja vettä ei päälle kylkiensä syö. Vaikka nälkä hiukaa sydänalassa niin että koukkuun vetää, niin peloittaa kuitenkin syömäänrupeus.
— Saamme koettaa huomenaamuna lähteä niitylle, ja uskon, että sopisimme palkoillakin, jos se nykyinen kahdeksantuntinen työpäivälaki ei olisi kiusana.
— Se ei sovi talonpojan toimiin. Se sopii savotassa, mutta ei talonpojan elämässä, sanoi vieras jäykästi ikäänkuin lopettaakseen puheen siitä asiasta. — Meillä ei ainakaan siitä tule riitaa, sanoi hän päättävästi ja rupesi silittämään Hallin päätä, kun se tutkivin silmin tuli haistelemaan vierasta.
— Olisittepas vielä haravamiehen tuonut mukananne, niin sitten se vasta oikein olisi, sanoi Auno ruokapöydässä säynään kimpussa askartelevalle vieraalle.
— Mistäpä se Matti antaa, kun Matilla ei ole, sanoi vieras.
— Mattiko se on vieraan nimi? kysyi Auno.
— Ei ole kuin Janne. Janne Koivula on minun nimeni. — Sen sanottuaan Janne kaivoi taskustaan sikaarin, sytytti sen palamaan ja kallistui penkille laskien kyynäspäänsä penkkiin ja päänsä varasi kämmeneensä. Auno sen nähtyään toi ulkoa ison tyynyn, jonka keskeä kaksinkerroin sujutettuna toi Jannen pään alle.