Auno se käsiään väännellen siunusteli, mutta Mikko puri hampaitaan yhteen kasvot synkkinä. — Siinä meni vuoden vaivannäkö kuin tuhka tuuleen, sanoi hän viimein tuskaisesti.
— Kun olisi se Janne pysynyt meillä, niin elot olisivat korjuussa. Leikkuu olisi loppunut aikaisemmin ja riihet olisi jo lopulleen puitu, sanoi Auno pitkän vaitiolon jälkeen.
— Kunpa niin olisi ollut, mutta eipä ollut, virkkoi Mikko jurosti.
Auno oli taas tuokion ääneti. — Olen jo sanonut ennenkin, että tämä talo on liian suuri meille, virkkoi hän. Kun ei saa apulaista millään hinnalla, joutuu aina pakostakin turvelehtamaan vaikka minkälaisiin petkuttajiin.
Mikko ei virkkanut mitään, minkä vuoksi Aunokaan ei jatkanut sitä puhetta. Hän kuiskasi vain hiljaa: Herra antoi, Herra otti, Herran nimi olkoon kiitetty.
Viimein taukosi rakeiden sade. Satoi vain vettä, ja ukkonen jyrähteli kaukana pohjoisessa. Salaman leimaukset lakaisivat pohjoisen taivaan rantaa. Auno nousi istualtaan ja sanoi: — Kunpa uskaltaisi lähteä lehmäriepuja katsomaan ja päästämään haasta. Mihin ne lienevät raukat hyypiytyneet.
Mikkokin nousi seisoalleen, painoi käsillään vatsaansa ja sanoi: — Kaiken muun lisäksi taisin saada vatsaani vian. Tuossa äsken noita raskaita lyhdesylyksiä semmoisessa kiireessä tuonne katonrajaan työntäessäni taisi venähtää tai ratketa joku kohta, koska tuntuu kipeytyvän.
— Hyvä Jumala hyvästi siunatkoon! Lienet sinä, ainoa lähtijä, menettänyt terveytesi? sanoi Auno tuskaisesti.
— Miten lienee. Pahalta se vaan tuntuu… Minä kuitenkin lähtenen päästämään ne lehmät, mene sinä kotiin, sanoi Mikko ja työntyi sateeseen.
— Mutta älä lähde, kun olet kipeä, minä lähden.