— No, en minä nyt vielä niin kipeä ole, etten siihen kykene, sanoi Mikko ja lähti päästämään lehmiä, vaikka oli paitahihasillaan ja vettä satoi ihan solisten.
Lehmät pääsivät haasta, ne tulivat laukaten kotiin niin että kellot räikivät ja maa jytisi.
Auno oli jo lehmät pannut navettaan ja laittanut ruokia eteen, kun Mikko vakavasti kävellen ja kaksin käsin vatsaansa puristaen tuli kotiin. Auno kauhistui: — Hyvä Isä sentään. Sinähän olet kipeä, ihan kuoleman rajalla, olet ihan vaalea.
— En tiedä kuolemasta. Vilun tähden lienen vaalea, en kärsinyt kiireesti tulla ja satoi vasten. Kuivaa pitäisi saada ylle, sanoi Mikko yhä puristaen vatsaansa ja turvelehtaen uunin luokse.
Auno toi juosten ulkoa kuivan puhtaan paidan ja sitä uunin suusta tuoksuvassa lämmössä heilutellen sanoi: — Kun lähditkin päällysvaatteetta tuommoiseen sateeseen! Enkä minäkään älynnyt sanoa, että olisit lähtenyt kodin kautta ja ottanut palttoon yllesi.
— Ei se olisi ollut mitään, kun olisin ollut terve, sanoi Mikko, — mutta kun en kärsinyt kiireemmästi kulkea, niin vilustuin. Kyllä tuntuisi pitävän päästä tohtoriin, mutta nyt on laiva mennyt ja tuommoiseen sateeseen hevosella ei voi lähteä, kun ei ole edes vieterikärryjä.
— Tässä on nyt lämmin paita. Minä teen tähän pirtin sänkyyn lämpimän vuoteen, rupeat siihen, sanoi Auno ja rupesi laittamaan vuodetta.
— Ei minua enää värisytä. Mutta lienee kuitenkin parasta, että pääsen vuoteeseen, sanoi Mikko ja eteenpäin kumartuneena, käsillään vatsaansa painaen alkoi hiljaa kävellä vuoteen luo. Saatuaan kuivan lämmitetyn paidan ylleen Mikko kallistui hiljaa vuoteeseen, mihin sitten Auno peitteli pehmeillä peitteillä ja villaisilla vilteillä. Auno seisahtui sängyn luo, katsoi Mikkoa ja sanoi: — Kyllä sinä olet kipeä, ihan vaalea. Joutuu ajattelemaan, että mikä minun peri, jos sinä kuolisit.
— Hm. Ottaisit uuden isännän tämmöiseen komeaan taloon, niin hätä olisi hukassa.
Auno naurahti ja sanoi: — Vielä se sitten leikkiä laskee, vaikka kuolema silmiin katsoo.