— En minä vielä tähän tautiin kuolekaan. Paremmaltapa tuo tuntuu, kun pääsin pitkäkseni. Vilukin siihen äsken taisi vaikuttaa pahasti.
— Kunpahan ei aivan hätyyttäisi, että pääsisi huomenna lääkäriin, sanoi Auno ja lähti askareilleen.
Koko tulevan yön tunsi Mikko myötäänsä sen vaivan vatsassaan lisääntyvän ja jotakin ajettuman tapaista sinne syntyvän. Mutta hän koetti kuitenkin olla sitä valittamatta, kun tiesi Aunon tulevan hätään.
Kun huomenna tuli se aika, että piti lähteä laivarantaan, sanoi Auno: — Nyt olen toimittanut toisen talon emännän hoitamaan karjani ja lähden mukaasi lääkäriin. Minusta näyttää, että tuskin palaat siltä reissulta elävänä.
— Sitä olen ajatellut itsekin, että saisit lähteä mukaan, mutta eihän tätäkään kotia saattaisi jättää tälleen. Lähdet kuitenkin saattamaan laivarantaan ja vakuutat minua kävellessä.
— Lähden perille asti, että kuulen mitä lääkäri sanoo.
Iltapäivällä päästiin lääkärin luo Koskelan kaupunkiin. Lääkäri kuunteli Mikon kertomusta.
— Se ei parane lääkkeillä. On toimitettava leikkaus, siinä on umpisuolen tulehdus ja voi olla vatsakalvon repeämäkin, sanoi hän kylmäverisesti.
Aunon kasvot tulivat hätäisiksi. Yritti puhjeta äänekäs itku. Mutta hän koetti kaikin voimin hillitä ja sanoi: — Leikkaus! Voi, hyvä Jumala! Leikkaus, ja vaiva on sisällä vatsassa! Johan olen pelännytkin, että kuolema… Muuta ei Auno saanut sanotuksi. Itku voitti.
— Kaikkienhan meidän kerran on kuoltava, sanoi lääkäri nähdessään Aunon hädän. — Mutta ei tämä miehenne tähän tautiin kuole, etenkin kun tulitte tänne tänä päivänä. Huomenna olisi ollut jo pahempi.