Auno rauhoittui lääkärin puheesta senverran, että saattoi sanoa: — Uskooko herra tohtori todellakin, että tuo vaiva ei ole hengenvaarallinen?
— Uskon ja varmasti uskonkin, sillä tämä ei ole ensimäinen eikä toinen potilas. Niitä on satoja parannettu.
Sen sanottuaan lääkäri otti puhelintorven käteensä ja sanoi: — Minä soitan sairashuoneelta hevosen, joka vie tämän sairaan sairashuoneelle.
Minuutin perästä olikin porrasten edessä nelipyöräiset vaunut. Noihin vaunuihin käski lääkäri Mikon menemään ja sanoi: — Tunnin perästä tulen sinne sairashuoneelle.
— Saisinko minä tulla mukaan? sanoi Auno nöyrästi pyytävällä äänellä.
Lääkäri kääntyi nyt Aunoon päin ja sanoi ystävällisesti: — Ei. Kyllä te nyt saatte uskoa miehenne minun huostaani. Viikon perästä kun tulette tänne, niin annan silloin miehenne teille terveenä.
Aunolta purskahti itku, joka oli silmänräpäyksessä muuttunut surun ja epätoivon itkusta ilon itkuksi. Vaunuihin kuitenkin Auno saattoi Mikkoa ja Mikon istuessa vaunujen perään hyllyvälle istuimelle Auno kättä puristaen sanoi: — Nähnenkö enää sinua elävin silmin!
Vaunut lähtivät kuin tuulen ajamana sairashuoneelle päin.
Ilmat olivat sen ankaran sateen jälkeen muuttuneet poutaisiksi. Auno keräili aina muitten askareittensa lomassa myrskyn levittämiä lyhteitä ja kantoi latoon. Hän keräsi vasuun rakeitten murtamia tähkiäkin. Siinä ahkerassa työssä kului aika paremmin. Mieli kuitenkin pysyi yöt ja päivät raskaana. Myrsky oli murtanut ja sotkenut multaan niin kauniin viljan. Eikä Mikosta ollut vielä tietoa. Kun Auno oli saanut lyhteet metsästä ja aidan vierustalta, koetti hän yksin jyvinkin nokkia maahan sortuneita jyviä. Niistä ei suurta kokoa karttunut. Mutta ikävä aika kului paremmin kuin jouten.
* * * * *