Viisi päivää oli Mikko ollut sairashuoneella, joten oli enää vain kaksi päivää odotusaikaa. Aika kului hyvin hitaasti. »Viikon perästä annan teille miehenne terveenä», oli lääkäri sanonut.
Aurinko paistoi niin lämpimästi ja Auno oli nytkin ohran jyviä ja tähkän puoliskoita poimimassa. Yhtäkkiä hän kuuli Mikon sanat: — Tule pois.
Auno hätkähti, kori putosi kädestä. Hän katseli ympärilleen, mistä ääni kuului ja huomasi kartanon lähellä kujalla seisovan miehen vähitellen muuttuvan Mikoksi. Auno löi käsiään yhteen, lähti juoksujalkaa Mikon luo ja sanoi: — Herran nimi olkoon kiitetty. — Sitten hän Mikon luo tultuaan huudahti: — Sinä pääsitkin varhemmin kuin tohtori luuli. Nythän on vasta viides päivä.
— Tohtori nauroikin ja sanoi: »Emännällä on siellä pitkät päivät. Sille on hyvä parempi antaa ennen kuin on luvannut», sanoi Mikko ja verkalleen lähti kävelemään taloon.
— No, nytkö sinä sitten olet terve? Olet kyllä terveen näköinen.
Toisenlainen on väri kuin sairaalaan lähtiessäsi.
— En ole vielä vallan terve, mutta olen tervehtymässä. Lääkäri varoitti vallankin nyt ensimältä liikkumaan varovasti.
— Sinä et sitten vielä ehkä pitkään aikaan kykene työhön.
— En.
— Mikä se oikeastaan oli se tauti ja leikkasivatko ne?
— Leikanneet ne olivat. Se oli ollut, kuten tohtori sanoikin, umpisuolentulehdus ja vatsakalvossa oli ollut repeämä, jonka olivat ommelleet. Umpisuoli-taudin takia minä olisin jo terve, mutta vatsahaavan paranemisen sanoi kestävän vuosia.