Kolmas luku.
Nyt oli sunnuntai. Ilma oli kaunis ja lämmin kuin elokuussa, lunta näkyi vain aitojen sivuilla katkonaisia riutuvia kappaleita. Viikko oli asuttu Mäkelässä. Mäkelä oli sillä viikolla paljon muuttunut. Pirtissä entisten orsien sijalla oli uudet sileiksi höylätyt orret. Oviseinä oli lujasti paikattu uusilla hirsillä, rosoinen, musta uuni oli rapattu sileäksi ja valkaistu ihan liinavalkeaksi, tuohilla ja päreillä paikattujen akkunaruutujen sijalla oli uudet kirkkaiksi puhdistetut ruudut, olipa peräseinässä, pöydän kohdalla olevassa akkunassa saranoilla aukeavakin osa, josta oli tarkoituksena talvellakin saada puhdasta ilmaa, kun ilma alkaisi tuntua pilaantuneelta. Pöydällä oli Kivelästä tuotu kirjavasu, jossa oli Nordborgin postilla, Wegeliuksen postilla, Uskonharjoitus ja paljon muita pienempiä uskonnollisia kirjoja.
Auno aukaisi akkunan. Kun hän näki Keskitalon lehmien olevan ulkona kimmoissaan laukkailemassa sadan askeleen päässä olevan raja-aidan toisella puolen, jätti hän Matin siihen aukiolevan akkunan puoliskon kohdalle penkille seisomaan ja katsomaan lehmien hommia. Matti ne heti huomasikin, alkoi sormillaan osoitella ja hoki: »Oo, oo, oo».
Auno otti nyt Nordborgin postillan ja rupesi lukemaan sen päivän saarnaa.
Keskitalon härkä oli ruvennut puskemaan ja kuopimaan aitavierellä olevaa nietosta, niin että suuret nätälumikokkareet sinkoilivat korkealle ilmaan. Sen huomasi Matti ja alkoi iloissaan hyppien nauraa rähistä ja sormillaan osoitellen hokea: »Oo, oo, oo». Huomatessaan, että Auno halusi lukea, siirtyi Mikko nyt Matin luokse varomaan poikaa, ettei tämä innoissaan hoipertuisi penkiltä alas.
Auno oli lukenut sen saarnan loppuun ja selaillessaan lehtiä sanoi: — Kyllä se tuo Nordborg on tarkalleen ja vaikeimpienkin elämäntapausten kautta osannut viitata tien iankaikkiseen elämään, kun ihminen vaan seuraisi sitä rataa. — Sen sanottuaan hän pyhällä kunnioituksella painoi kiinni kirjansa, laski sen kirjavasuun, otti sieltä pienen laulukirjan, josta heleällä äänellään lauloi: »Tie Jeesus on ja ovi totta».
Kun Auno oli virtensä lopettanut ja katseli toista mieleistään, moukasi korviin avoimesta akkunasta kirkonkellon laimea ääni. Auno heitti kirjansa käsistään, kääntyi katsomaan kirkolle päin ja sanoi:
— Nytkö ne jo kirkosta soittavat pois, vaikka kello on vasta kaksitoista… Mitähän ilmaa se nyt tietää, kun niin selvästi kuuluu kirkonkellojen ääni?
— Olisiko tuulenhenki siellä, vai tietäisikö tuulta sinnepäin. Ja mikäpäs kumma sen tuosta viiden kilometrin päästä on kuuluessa näin kauniilla ilmalla!
— Kyllä minä muistan entisestään, että ei se aina kuulu yhtä hyvästi, olkoon vaikka miten kaunis ilma, tuuliko häntä sitten pidättänee vai muu luonnon vaikutus, sanoi Auno yhä katsellen pyhällä kunnioituksella Salmenniemen kirkkoa ja alla olevaan pelityyneen Salmijärven pintaan kuvastuvaa kymmenen sylen korkuisen, vaaleankeltaiseksi maalatun kellotornin kuvaa.