Pienen väliajan perästä rupesi selvässä tahdissa soimaan kumpainenkin kello.
Lumoavalta tuntui tuo avonaisesta akkunasta sisälle tunkeutuva kirkonkellojen harras, tahdikas pyhä hyminä. Se tuntui ihanalta juhlavirreltä pirtissä. Äänettöminä sitä kuunneltiin. Mattikin oli laskeutunut penkille istumaan. Nojautuen äitinsä helmaa vasten hän siinä raukeana loilotti ja silmät vierähtelivät uneen.
Kun kirkonkellot olivat lakanneet soimasta, tuntui kuin juhlamenot olisivat loppuneet. Mikkokin sytytti piippunsa ja kynkkämäksillään pöytää vasten alkoi sitä verkalleen vedellä, nähtävästi vain aikansa kuluksi eikä varsinaisesta tupakan halusta.
Auno katseli Mikkoa ja näkyi hakevan sanoja, millä aloittaisi puheen.
Viimein hän hieman alakuloisesti sanoi:
— Minkätähden sinä, Mikko, olet yhä niin hallanpanneen näköinen? En koko täällä olomme aikana ole sinussa huomannut entistä iloista reippautta. Mikä se sitten sinulla on vaivana; eihän nyt mitään syytä maalliseen suruun ole.
— Kyllä minä tunnen itsekin, että minulla on jokin painajainen niskassa. Minun unenikin ovat niin katkonaisia ja aina kun herään, tulee mieleen se Kivelässä nähty ilkeä uni. Ja sitä ilkeämmäksi tekee mielen, kun toissa perjantaina astuessani tähän pirttiin huomasin tämän samaksi huoneeksi, jonka unessani olin nähnyt — nyt muistan, että sitten jouduin käräjäpaikalle, jonne ilkeät olennot kuljettivat minut.
— Lienee tuo toki niin, että unet ovat öitä myöten, näkijä unen jälessä. Ei toki kaikkivaltias suuri Jumala salline sen unen meille ennustaa mitään pahaa… Vai sellainen painajainen sinua painaa! Olen luullut, että sinua tuskastuttaa velkataakka, kun on viisituhatta markkaa velkaa.
— Se velka minua ei paina. Kun meillä näkyy olevan vankka hevonen, niin minä aion talveksi lähteä hevosella pohjolan savottoihin. Tässä keliä odotellessa laitan sinulle talven tarpeet, laitan reet kuntoon, jotta kelin tultua olen valmis lähtemään. Kun terveenä lienen, niin tyhjin käsin en palaa.
— Se on oikein että sinne lähdet. Minä täällä kotona koetan parastani olla tarkkana ja kaikessa kotiinpäin. Mutta koeta nyt Jumalan avulla vieroittaa mielestäsi se kamala unesi. Vaikka se ennustaisi pahaakin, niin eihän siitä muuten kuin kohti käymällä sivu pääse. Jumalan avulla voitamme kaikki, ja sitä paitsi pääsithän sinä sentään sen kamalan tasangon yli lopulta. Jumalahan voi ihmeellisesti pelastaa pahastakin.
— Eiköpähän tuo ajan pitkään kulumalla mene ja katoa, mutta vedellä pesten se ei lähde. Olen äitivainaaltani perinyt sen tavan, se se aina tunsi ruumiissaan ja näki unissaan niitä ennustuksia. Se on minullakin ikäänkuin jokin näkymätön henkiolento olisi aina mukana ennustamassa, välistä ihan vähäpätöisiäkin asioita. Jos lähden vaikka kuinka mieluisella ilmalla metsälle tahi kalalle ja jos se tulee menemään tyhjään, niin lähtiessä käy enne, että sieltä ei mitään saa. Se enne on niin voimakas, että tekee mielen tylsäksi ja vastahakoiseksi ja tuntuu kuin vetäisi jalkoja toisaalle. Mutta kun on ilma mieluinen, niin ei malta olla lähtemättä. Enne ei kuitenkaan sillä eroa, vaan seuraa mukana katkeamatta muistuttamassa, että tältä retkeltä ei mitään saada. Ja kun ensimäisen linnun tai muun otuksen nähtyään rupeaa sitä väijymään ampuakseen, niin näkee, että enne puhui totta. Ei usko kuitenkaan vielä, vaan lähtee etsimään toista otusta, mutta sen saannin käy samalla tavalla kuin ensimäisenkin. Ja samalla tavalla on viimeisenkin saanti, ja vasta kotiin tultua harmimielellä näkee, että se enne puhui totta. Kurjemmin vielä käy kalalle lähtiessä. Jos on kaunis ilta, niin eipä malta olla lähtemättä heittämään verkkoja järveen. Mutta jos tuntee enteen vastustavan, niin huomenna verkkoja kokiessa näkee, mitä enne tiesi. Joko on yöllä syntynyt myrsky ja repinyt ja kaikenlaiseen roskaan sekoittanut verkot tai kalat ovat tienneet myrskyn tulon ja sentähden menneet jo ennakolta syvyyksiin, joten verkot jäivät tyhjiksi. Mutta vaikka sen enteen tunteekin metsälle tai kalalle lähtiessä, ei sitä tule totelleeksi, sitä lähtee vain koettamaan.