— Mitäs sitä silloin tuntee, kun lähtee pyyntiretkelle, jolta saa.
—- Ei tunnu mitään salaista, on mieli keveä ja kiire lähtemään ja jo ensimäisen otuksen vilahtaessa näkee, että nyt on onni myötäinen. Koiran edestä lintu rymähtää lentoon, lehahtaa oksalle tahi puun latvaan, josta ei muuta kuin ojentaa alas. Jänis saattaa koiraa säikähtäneenä laukata vastaan. Sattuupa niinkin, että kun kotiin palatessa istahtaa mättäälle huoahtamaan matkan väsymyksestä, niin metso lentää touhottaa metsän yli ja istuutuu likimmän kuusen latvaan, mutta silloin se ei kerkiä laskea siipiään lukkoon ennenkuin luoti on sen lävistänyt. Hieman vielä ylivoimaa vastaan taisteltuaan se sortuu rymisten maahan. Samoin on laita kalastaessakin. Kun järvi on antotuulella, niin kietoutuu suuria kaloja verkkoihin, niin suuria, ettei niiden nokka ole ollenkaan sopinut verkon silmään, vaan ne ovat myllertäneet verkon ympärilleen tai saaneet leukaviiksiinsä niin lujaan, etteivät ole itse saaneet itseään selvitellyksi irti.
— Se on kummallista. Sellaisesta en ole ikänä kuullut puhuttavan.
Kumma ettet sinäkään jo ennen ole siitä puhunut.
— Ei ole tullut puheeksi ja tuskinpa nytkään olisi tullut, jollei tuon unijuttu olisi tuonut sitä mieleen, sanoi Mikko ja rupesi kirjaillusta nahkaisesta kukkarostaan täyttämään piippuaan.
Kun päiväkin oli jo kallistunut illan korvalle, niin otti Auno helmaansa vasten nukkuvan Matin varovasti syliinsä ja kantoi kätkyeen ja katsoi, heräsikö poika kätkyeen laskettaessa. Mutta ei ollut herännyt. Auno poistui mennäkseen navettaan hoitamaan elukoita ja mennessään itsekseen sanoi:
— Sen Jertan aikapa kuluu kylässä. Aamiaiselta lähti eikä vieläkään näy tulevaksi. Huima raukka hänkin vielä.
Neljäs luku.
Neljä kuukautta oli Mikko hevosineen ollut pohjolan tukkityössä, kun Auno sai postista kirjoihin viedyn kirjeen, josta kotiin kävellessään luki:
»Hyvä, aina muistossani pysyvä Aunoni. Kuulepas, kun minulla on täällä kypsymässä uusi ajatus. Kirjeessäni lupasin, kuten muistat, tässä huhtikuussa tulla hevosineni kotiin tekemään kesää varten välttämättömimpiä tehtäviä. Mutta nyt tulee täällä kevätuiton aikana luultavasti olemaan korkeat palkat, ja senvuoksi meinaan jäädä tänne. Hevoseni saan sijoitetuksi erään pienen talon hyvään hakaan sillä urakalla, että ne sillä tekevät vähäiset kevättyönsä. Sovi sinä aikanaan Aholan könnien kanssa, että ne hevosineen ja kaikkine kesäajokaluineen tekevät sinulle kevätkylvöt. Lupaa niille palkkaa niin paljon kuin ne tahtovat. Ne eivät kyllä ole työssään hyvin kiireisiä ja siitä syystäpä niitä könneiksi sanotaankin, mutta ne tekevät työn tolkusti ja sepä se onkin pääasia. Tässä lähetän kolmesataa markkaa niitä asioita varten. Mutta jos luulet niitten käyvän vähäksi, niin kirjoita minulle entisellä osoitteella, niin lähetän lisää. Eihän sitä merta pisaroitta soudeta. Eihän se vähä riitä, kun on siemenet suurin osa ostossa ja työ teetettävä vieraalla. Mutta kyllä täällä raha riittää. Kuten sanoin, olen täällä kevätuiton ajan ja sitten viimeistään heinäkuun alussa ratsastan selkähevosella kotiin. Jään odottamaan sinulta taas uusia tietoja. Oma aina muistava Mikkosi.»
Auno ilosta loistavin kasvoin pani rahat takaisin kirjekuoreen, kätki sen sitten poveensa ja melkein juosten lähti mennä hynttyyttämään kotiin päin. Kotimatkallaan hän poikkesi Aholaan, jossa teki isännän ja tämän kolmen leveähartiaisen pojan kanssa toukojenteko-urakan. Nyt asia oli sitä myöten valmis. Ilosta leimuten tuli Auno kotiin ja portilla jo tullessaan huudahti porrasten eteen havunlehviä laittelevalle Jertalle: