— Isä ei tulekaan kotiin ennenkuin kesällä. Me saamme täällä isännöidä omin päimme, mutta onha rahaa. Kolme ihan rotisevaa satamarkkasta sain.
— Onpa sitten rahaa, vaikka köyttä tekisi, kun ei tee pitkältä eikä paksua, sanoi Jertta iloisesti ja meni Aunon jälessä pirttiin katsomaan, kuinka komeat ne rotisevat satamarkkaset olivat.
* * * * *
Aholan miehet olivat tehneet kevätkylvöt oikeana aikana ja kasvuhaluisen näköisinä nousivatkin oraat ja perunantaimet maasta. Aholan miehet olivat korjailleet niittyjenkin aidat sillä urakalla, että saivat niittää yhden latoalan niittyä. Hyvin mielissään kasvoi heinä niityssäkin ja mielissään sitä luonnon työtä katseli Auno, povessa polttava kysymys: milloin isä kotiutuu laittamaan viikatteita ja haravia kuntoon. Päivä päivältä se kysymys tiukkeni, ja kun juhannus alkoi lähetä, alkoi silmät lakkaamatta kiintyä sille tien suunnalle, mistä tiesi Mikon ruunan selässä ajaen tulla hypittelevän kotiin.
Juhannus oli nyt kolmen päivän takana, kun postitoimistosta tuli ilmoituskortti, että siellä on kirjoihinviety kirje. Anna löi käsiään yhteen ja huudahti:
— Herra Jumala! Kyllä ei isä tule vieläkään kotiin. Sen sanottuaan hän suki pyhävaatteita ylleen ja otti voileivän käteensä, kun ei ollut vielä syönyt päivällistä, ja lähti juosta huristamaan postitoimistolle päin. Väliin hän aina haukkasi voileivästään, povessa katkeamaton pelko, että kyllä se ei isä tule koko kesänä, ja onko tervekään. Kun Auno sai postitoimistossa kuitatuksi ja hänelle annettiin kirje, jossa näkyi Mikon käsiala, sykähti hänen sydämensä omituisesti. Hän syöksähti ulos, lähti juoksujalassa kotiin päin ja raposteli käsillään kirjeen auki. Tiepuolessa oli aikoinaan maantien ojasta vyörytetty kivi. Sille istui nyt Auno ja veti kirjeen sisukset helmaansa. Kirjeen sisään oli nytkin taitettu kolme puhtaudesta kumaltelevaa satamarkkasta. Ne Auno jätti helmaansa ja alkoi lukea:
»— Rakas Aunoni. Nyt minä tämän kirjeen kautta lähestyn sinua vaivaisena syntisenä tunnustaakseni, että olen syönyt sanani kotiintulosta. Kuulehan sentään. Tänä kesänä on Lapin perillä valtakunnan rajan aukaisu. Nimismiehelle on tullut sen työn teettorahat ja määräys, että sen pitää hankkia työmiehet, mutta kun se työmaa on niin kaukana ihmisistä, ei kukaan hyvänpäivän lapsi sinne uskalla lähteä.
Eilen tuli nimismies tänne meidän savottaamme ja sanoi: »Eikö täällä olisi niin vaivoja pelkäämättömiä miehiä, että sinne lähtisivät?»
Kun kuulimme, että se raja kulkee katkoen tänne Suomeen juoksevien jokien latvoja, joten ruokia saa venheillä jokia myöten aivan rajalle asti, niin meistä viisi miestä lupautui viidentoista markan päiväpalkalla lähtemään. Sillä ei ole onnea, jolla ei ole kovaa sydäntä. Nyt ei auta muu, enkä osaa sinulle antaa muuta neuvoa, kuin että korjautat sepällä viikatteet ja Jertan kanssa tehdä nykerrät heinää, minkä jaksat. Ne alat, joita ette jaksa itse tehdä, teetä osaheinällä, kyllä silläkin lailla heiniä karttuu meidän karjalle. Elot koeta aikanaan saada leikatuksi ja kootuksi kykäisiin. Eloja puimaan tulen minä, puinnista ei tarvitse huolehtia. Lähetän tässä kolmesataa markkaa sitä varten, että niillä suoritat leikkuumiesten palkat ynnä muut, mitä tarvitset.
Kirjoittaa et minulle osaa. Se rajan aukaisutyö alkaa heinäkuun ensimäisenä päivänä ja lähdemme täältä nimismiehen kotoa juhannuksena. Tänä kesänä emme saa tietoa toisistamme, mutta meitä yhdistäköön tieto, että syksyllä tapaamme toisemme yhtä onnellisina ja elämänhaluisina kuin ennenkin. Oma aina muistava Mikkosi.»