Auno kokosi helmastaan rahat, pani ne kirjeen sisään ja kätki poveensa. Sitten vasta hän huomasi, että kyyneleet olivat kihahtaneet hänen silmiensä nurkkiin. Hän otti taskustaan nenäliinansa ja pyyhki silmäinsä aluksia, pyyhkäisi yleensäkin kasvojaan ja sanoi:
— No, Jumalan avulla!
Alakuloisena tuli nyt Auno kotiin. Oli kuin kotikaan ei oikein kodilta tuntuisi. Hetken kädet helmassa istuttuaan ja Jertan kanssa puheltuaan pääsivät ajatukset vähän irti kirjeen sisällyksestä. Auno meni aittaan, otti sieltä viikatekimpun olalleen ja lähti seppälään. Sieltä tultuaan tutki haravat, olisiko niissäkin korjaamista, jotta nekin veisi aikanaan Aholaan korjattavaksi. Ne olivatkin hyvässä kunnossa.
Juhannuksesta oli kulunut viikko, kun kylältä kävi sanoma, että siellä pyhältä lähdetään heinäniitylle. — Mekään emme tahdo olla viimeisiä, sanoi Auno. — Me laitamme jo lauantaina viikatteet varsiin ja haravat tikaportaaseen ja maanantaiaamuna ennen kukon heräämistä olemme tuolla alangolla heilumassa.
Niinpä olivatkin Auno ja Jertta maanantaiaamuna ennen auringonnousua alangolla paitahihaisillaan heilumassa viikatteineen, keveät pumpulihameet yllään ja tukat käärittyinä niskaan pienelle nyttyrälle. Mutta kohta veräjän taa ilmestyi nuori lihavanpuoleinen, terveen näköinen miehen vöntsäke, joka aitaan nojaten hetken katseli niittäjiä. Mutta kun niittäjät eivät olleet siitä tietävinään, vaan jatkoivat työtään, hyppäsi mies aidan yli, tulla vökelti Jertan luo ja sanoi iloisesti:
— Sitä ei kuin niittää huiskitaan.
— Niinhän tässä on huono meininki, sanoi Jertta ja rupesi liippaamaan viikatettaan.
— Enkö minä saisi neidin sijasta ruveta niittämään. Neiti poimeksisi minulle marjoja. Näkyvät mustikkain kyljet jo ruskehtuvan ja kohta ne lakatkin alkavat joutua.
— Ei passaa pastihuivi köyhän tytön päähän, sanoi Jertta iloisesti ja rupesi niittämään.
Mies tarttui Jertan viikatteeseen ja sanoi ystävällisesti: