Auno lähti kotiin lypsämään lehmiä ja sanoi Jertalle:
— Lähde sinä keittämään kahvia, keitäkin rikeneen ja tuo tänne tuolle niittäjälle. Minä en tänne enää jouda tulemaan, laitan siellä aamiaista, kun ensin saan lehmät ohjatuksi metsään.
Jertta luuli nopeasti keittäneensä kahvin, mutta kun hän kahvineen tuli niitylle, niin kuusi verestä heinäaaltoa oli sillaikaa ilmaantunut ja koko latoala näytti olevan kannikkaina.
Jertta levitti nyt ladon lattialle oven eteen valkoisen liinan, jonka päälle laittoi kahviastiat ja kutsui niittäjän kahville.
Niittäjällä oli hartiat märkinä, vesiliko paita lätkötti kiinni hartioissa, kun hän käveli ladon luo. Mutta ei hän siitä hartiainsa märkyydestä ollut tietävinään mitään, otsastaan pyyhkäisi vain hikeä paitansa hihalla ja istahti ladon kynnykselle ruveten ryyppimään. Tyhjän kuppinsa laskettuaan liinalle hän sanoi:
— Kylläpä siinä on entinen hyvä makunsa kuin jättiläisen tervassa.
— Mikä sinun on nimesi? Emmehän me sitäkään vielä tiedä, virkkoi
Jertta ystävällisesti.
— Saathan sinä panna minulle nimen mielesi mukaan. Pane kultaiseksesi tahi vaskiseksesi, sanoi vieras terävästi silmiin katsoen ja nauraen.
— Ei, vaan miksikä muut sinua kutsuvat?
— Enimmältä osalta olen kuullut sanottavan minua Juhaniksi, mutta äiti minua piennä poikasena kutsui Junnuksi.